"No niitä oli veikkonen kolomattakymmentä"

Terveisiä mualta. "Leivotko kuivahiivaan vai tuorehiivaan" kuulu puhelinsoitto jo viikkoa aikasemmin. Tuoreen puolelle päädyttiin ja niin me mentiin yhessä mummun kanssa sitä hakemaan. Hypättiin pösöön, polkastiin käyntiin, hurruuteltiin kylänraitin toiselle laidalle varmaan ainaski kolmensadan metrin päähän ja parkkeerattiin just eikä melkeen heti äsmarketin ovien viereen. Normi tiistai-iltana kylän suurimmassa kaupassa näky maalaisten perusluonteen näkyvin puoli: ei hättäillä. Maustehyllyn kohalla ZÄM ja valot katkes koko marketista. Pari exit-lamppua ja himmeää paloturvallisuusvaloa jäi palamaan, kaikki kylmälaitteet vaimeni hurisemasta ja siinä me sitte mummun kanssa nimenomaan olla öllötettiin säkkipimeässä. "No, kappas, kuinka kävi", tuumas mummu ilosesti ja yritti löytää inkivääriä hyllystä. Meinasin huutaa, että hei, miten tässä näin piti käyä! Onneksi hätänen kaupunkilainen piti mölyt mahassa ja jatko hämillään kännykän valossa sitä inkiväärin metsästystä. Siinä sitten pimeässä käsikopelolla etitään tuotteita ja hamutaan sokkona maitoja jonku toisen randomin tumman ja tuhisevan kanssa. Ja mitä paikalliset? No huomasihan kaikki, että sähköt meni poikki, mutta mitä suotta sitä ihmettelemään. Normipäivä.

Päivän asukuva näytti pitkälti tältä. Hipsutella villasukissa, kutoa toisia ja kolmansia ja iskeä kättä taikinaan. Lähettää mummun pyynnöstä nimipäiväkortti kuukautta liian aikasin (äh, onpahan valmiina!) ja käydä aikamatkalla muutaman vuosikymmenen takana vaatehuoneen sisällön ja mummun muisteluitten siivillä. Kuuletteko tuvan kaappikellon tasasen turvallisen raksutuksen?

Totesin käytännössä, että vaikka ystävyys tämän karvakaverin kanssa on jo minulle harvinaisen korkealla tasolla, ei musta ehkä heti koiranomistajaksi olis. Lenkillä on toki kiva käydä seuralaisen kanssa, mutta lonkotell rauhssa STOP, jatkaa matkaa NYKÄSY, mennä etiäpäin STOP. Liian katkeilevaa, ei ei. Sitä paitsi karvakorva sai kyytiä keittiöstä muutamaan otteeseen. Vaan oppipa jo tähän päivään mennessä ja jäi norkoilemaan turvallisen, mutta ehkä-jotain-saattais-tippua, etäisyyden päähän. Huvittavia otuksia sanon ma.

Mutta kyllä paikalliset kylien teekoot on jo yks turistinähtävyys sinänsä. Niin me mentiin mummun kans käs'kynkkää käymään tänään vastaanotolla. Ilmottautumistiskillä "no minä nyt tulin" oli sisäänpääsyn mittari ja poistuessa riitti "keitin muuten ihanaa hilloa niistä marja-aronioista, kiitos vielä". Odotushuoneessa kaikki oli sukua toisilleen vähintään jaettavan maitohyllyn kautta. Seinällä oli osuva muistutus: "Vaitiolovelvollisuus kuuluu myös potilaille, saattajille, omaisille ja kaikille terveyskeskuksessa vieraileville. Vaitiolovelvollisuus koskee kaikkea täällä kuultavia ja nähtäviä asioita." Enkä ihmettele, jos yhdistely on tätä luokkaa: (naislääkäri, joka otti vastaan naispotilaan) olipa se Birgittaki pitkään vastaanotolla. Naislääkäri ja nuin kauan meni, naistenjuttuja. Totta. Niitäpä sitä aina! Vaan sutjakkaasti sitä iteki jututti vieressä istuvaa, lopulta papan kummilapseksi paljastunutta, vanhaa miestä. Lupsakkata!

Ajeltiin pösöllä mukavassa tihkussa Reiskältä Lumijoelle. Samat jutut samoissa kohdissa käy jo tutuksi: tässä palo jatkosodan aikana mäntykangasta eikä vieläkään kasva tämän suurempaa mäntyä. Niin tässähän on se suviseura-alue. Tähän kyläläiset rakensi talkoilla koulun. Tuota tilusta ylläpitää Ruotsissa asuva poikamies, joka asuu siellä talvet ja täällä kesät...

Suitsait sukkelaan ja täysin täsmällisesti (eli siis hyvin hilkulla) olin jo seittemältä Sokeri-Jussissa syömässä kera isin, antsun ja juiskun. Autossa sisko meinas, että kuulemma valkosipulihärkä vatsassani ei jää epäselväksi. Vaan olihan se hyvää. Tuo punanen tilkkukassi on muuten melko nostalginen. Onko se musta nahkainen vastaava jossain Keski-Suomessa vink vink? Viimesintä kuvaa ei välttämättä ees tarvi selventää. Kuuluminen, joka alkaa olla jo sillä asteella, että ällöttää jo aatella.