Aika aikaa kutakin.

Joskus se on tehtävä. Eilen oli sen aika. Ne perähuoneen sekamelskan keskellä olevat pahvilaatikot avattiin monen, monen vuoden avaamisen jälkeen. Jollekin se ei ehkä tekis tuskaa eikä kirvoittaisi hikikarpaloita, mutta minulle kait tuo oli yhtä hankaluuksien hetkiä. Niin siis se tavaroiden karsiminen pois heitettäviin ja säilytettäviin.

Kohde: lelut + aarteet.
Vaikeus: hamsterin luonne ja muistot.
Motto: ei koskaan tiedä, mihin tätäkin vielä tarvitsee.

Onneksi oli hyvinkin rationaalinen pikkusisko vieressä muistuttamassa ruikuttavaa isosiskoa, että tuskin tuolle ihanalle sähkönsiniselle Barbie-nuken muhville (sitä käsien lämmitintä) tulee ihan heti käyttöä. Mutta mutta..ei koskaan tiedä! Laitoin sen ja pari muuta pikkukivaa vielä säilytykseen. On paljon inhimillisempää purkaa omaisuuttaan kotikätköistä aina pala palalta ja taas jonku ajan päästä uudestaan. Huomasin nimittäin, että kun osittain samoja aarreaittoja on tutkinut jo kolmeen otteeseen, pystyi niistä osan jo laittamaan siihen pois heitettävien osastolle. Suruaika, se se olla pitää. Oishan se hienoa olla sellanen ihminen, joka ei laisinkaan kiinny materiaan ja elää vaan muovipussi kainalossa. Vaan hänpä ei saakaan palata männä vuosiin nähdessään yhdenkin satiinisen lettinauhan, joita solmittiin takapihan paju täyteen barbie-leikkien tunnelmaksi. Ja leikittiin hetki ja purettiin tunnelma. Se kait se oli parasta, se leikkien järjestely. Aseteltiin tuntitolkulla pikkusia tilpehöörejä ympäri ämpäri, tuonne kylppärikamat, tuonne keittiökamat. Ja välillä käytiin luvatta siskon barbie-laatikolla.

Vanhoihin päiväkirjoihin ja muihin ihanuuksiin en uskaltanut edes kajota, sois ilta menny siinä. Siirtyivät tyytyväisenä asemastaan säilytettävien laatikkoon. Jännä ku minulla tais tulla het' tuplasti säilytettävää kuin nuoremmalla versiolla. Niitä sitten kanniskellaan ympäri muaseutua, aina Kithilästä Korppooseen. Että fiksumpi hommais muuttomiehet jo tässä vaiheessa.