Seilin saarella tuoksui voimakkaasti ruusu. Äiti tuumasi, että tuoksuu lapsuus. Pari viikko sitten syreenit tuoksuivat aivan moottoritietä huristellessakin. Sillon tajusin, että syreeni ja sen tuoksu on minulle sitä lapsuuden tuoksua. Ja sama viheliäinen pensasaita raapii selän ja käsivarret, kun sen alta leikkaa nurmikkoa. Sietää tuoksusta huolimatta saada leikkuutuomion. 

Mutta ne tuoksut. Syreeni, mummula, äitin vakiohajuvesi, Dove-rasva, mustaherukkapensaat. Onhan niitä. Yliherkästä hajuaistista on joskus vaivaa, mutta esimerkiksi aikoinaan kesätöissä kotipalvelussa oppi aavistamaan asunnon ja asukkaan tuoksusta (hajusta) paljon asiakkaan elämästä. Viemättömät roskat, tupakka, viina ja tiedätte kyllä mikä on yhdistelmänä sellainen, jonka mielellään hukuttaa Tolun tuoksun alle. Siksi tietyistä pesuaineistakin tulee muistoja mieleen. Millä pesuaineella on siivonnut missäkin ja mitä hajua hukuttanut milloinkin. Edelleenkin omenan tuoksuisella astianpesuaineella tiskatessani muistan aina yhden pariskunnan Meilahdessa. Ja edelleenkin muistelen kaihoisasti kuivuneita ja tiskattavia kissanruoka-astioita, kitumillille tarjoiltavia puolimätiä silakoita ja lämmitetyn Saarioisten valmisriisipuuron tuoksun.

Nyt iholla tuoksuu aurinko, bensa, leikattu nurmikko, maali ja tärpätti. Nam, mikä koktail.

P.s. Ei, blogistani ei ole tullut wannabe-luontokuvablogi. Toisaalta voisin esitellä huikaisevia luontokuvia suoraan Oulangan kansallispuistosta vuodelta ysikasi. Leirikoulussa Kuusamossa sain innostuksen kuvata koskea, koskea, kalliota, puita, koskea. Ja muutama salamalla kuvattu täytetty eläin lasin läpi. Mitäpä sitä muuta ihminen muistoksi kaipaa, kun kahta filmirullallista henkeäsalpaavia luontokuvia. Ja siis täysin pelkkiä niitä. Tyylille uskollisuus on aina ollut vahvuuteni.