Sinä taidat todella pitää siitä, hän sanoo ja kävelee yhteiseen lempipaikkaamme. Sohvannurkasta näkemämme ohikuljijat. Lumen alle peittyneet värikkäät veneet. Harvinaisen marraskuisen kirkkauden. Myöhäisiltapäivän viimeiset valonrippeet. Ikkunaan ripustetun joulutähden. Ja yhteiseen muotoon hakeutuneen elämämme.

Pikalainalla on syynsä. Luen neljäsataaseitsemänkymmentäkolme sivua viikossa kuin ohimennen. Ihan kuin se olisi minulle tavallista. Irtautua omasta todellisuudestani kansien väliseen maailmaan aamupalapöydässä sunnuntain Hesarinkin ohittaen, matolla venytellen, sohvalla lojuten, varpaita sohvan toisen laidan lämpöpatterin alle tunkien. Ja samalla nauraen ääneen tasaisin väliajoin. Tuhahdellen sarkasmille. Virnuillen osuville henkilöhahmoille. Itkien lohduttomasti viimeisillä kymmenillä sivuilla. Ehkä siinä se onkin: kadoksissa ollut kirjojen vahva tehtävä. Herättää tunteita, kannatella kauas, peilata itseensä, paeta pois. 

En ollut saanut yhtään alottamaani kirjaa kunnialla loppuun. Yksi lojuu vieläkin keskeneräiysyyttään auki, toisen palautin kirjastoon loputtominen uusimisten jälkeen. Melkein jo luovutin: mikään ei kolahda. Mikään ei ole tarpeeksi vivahteikas pitämään mielenkiintoani yllä viimeiseen riviin saakka. En ole päässyt omaa monisyistä piirin pyörimistäni edemmäs niin, että keskittymiskykyni olisi riittänyt kokonaiseen kirjaan. Kamalan pitkään aikaan. Aika lailla puoleentoista vuoteen, täsmensi hän. Ja oli oikeassa. Juuri ja juuri kirjan aiheuttamasta eroahdistuksesta selviytyneenä suosittelen:

Kerro minulle jotain hyvää.

Pappa nojaa taaksepäin tuvan kiikkutuolissa ja puhuu taukoamatta. Kertoo kuoripäällisperunoista ja sillivileistä. Siitä, miten on kehitellyt oikein kunnon lihaperunat, joita sitten söi koko viikon. Siis perunaa, makkaraa, perunaa, palvikinkkua, perunaa ja peuran säilykelihaa. 

Pitäjän uusi sokos eli s-marketti on avattu. Liian iso, tuumasi pappa. Hät'päissään ja valikoimien runsaudessa vahinko-ostoksensa otetut sillifileet osoittautuivat kuitenkin hyviksi. Perunan kanssa tahi ilman. Ehdotin kaupan henkilökunnallekin jo, että josko sellaiset kolffiautot olisi tännekin hyvät. Niin pitkät on käytävät nykyjään. Ja ostin sieltä uudesta kaupasta miinus kolmekytä rosenttista tonnikalasalaattiakin. Tai kaksikin. Hyvä tovi poistopäivien ja deadlinen jälkeen syötyjä. Ja hyviä oli.

Raps. 

Istun työpäivän jälkeen sohvalla huilaamassa. Katselen tuttuun tapaan vesistölle kerääntyneitä veneitä. Kalastustauolta palanneita kalamiehiä. Marraskuun matalalta paistava aurinko on juuri laskenut horisontin alle, ja minä saan istua katselemassa sen viimeisiä säteitä puiden latvassa. 

Raps. 

Ikkunan edessä oleva syklaami keskeyttää hiljaisuuden ja pudottaa yhden kukkansa. On ruokkinut sitä ravinteillaan ja antanut sen kukkia. Tukenut sitä ja yrittänyt kaikin voimin pitää sitä kauniin kukkivana huonomuististen kastelijoiden armoilla, kunnes onkin tullut aika. Aika hellittää, päästää irti. Aika antaa tilaa uudelle. 

Pudottaa, hellittää, katkaista, karsia. 

Suojaus,   pelko,   katkeruus, kuorma. 

Tämä viikko on ollu minulle hyvä.

Haassamme meillä on mustikkamaa, oi ystäväin,

kukkaset poimia sieltä myös saa: 

On liljoja, apiloita, 

on ruusuja, ratamoita, 

niin kauniita kaikki, oi ystäväin...

Syyslomalaisia vastassa ensin oli nukkuva mummu, jota emme raaskineet herättää. Tai ei ruahtinu niin kuin toinen meistä sanoisi. Hetken kuluttua jo hereillä. Silmät syttyy, kädet ojentuu ylös halausta hakemaan - antamaan ja ottamaan. Veimme mummun häihimme kuvien kautta. Istuimme sängyn laidalla kylki kyljessä ja kääntelimme sivuja. Ja lauloin meille lauletun, yhden aivan lempilauluistani: 

Seppeleen hiuksilles' painaa jos saan, oi ystäväin.

Muuta en tohdi mä toivoakaan:

On liljoja, apiloita,

on ruusuja, ratamoita,

niin kauniita kaikki, oi ystäväin.

Ruokakärry tuodaan kolisten huoneeseen. Ensin pillerit. Naks, kuuluu vain, kun pienin tabletteja mummulle valmiiksi. Käsi nakkaa ne totutusti suuhun niin, ettei yksikään mene ohi. Mutta ennen ruokaa mummu nappaakin jo valmiiksi tuodun kahvikupin käteensä. Tarttuu toisella kupin korvasta tiukasti ja pitää toisella vielä varmuudella ja litkii kahvin alta aikayksikön. Ja pitää pitkään silmiä kiinni. Nauttii - niin kuin meillä nautiskelijoilla on tapana. Avaa sitten siniset silmänsä ja nauraa ääneen: ja olinpa niinku lehmä turpaansa myöten vesiastiassa! 

Rakas mummu.