Ei mitään erikoista, mutta että pitkästä aikaa tavallisen hyvää. Tai onhan se aika erikoista. Erikoisen mukavia kuvia parilta viime viikolta. 

Siitä, miten voimia keräilevä syyslomalainen loikoilee autuaan onnellisena maailman parhaalla loikoilumatolla. Tai kun lomalauantain aamupalalle kokoontui rakkaita ihmisiä syömään hyvin. Ja miten oppilaiden tarinavihkot ovat jo kolmatta viikkoa hyllyllä nyt jo talviaikaan siirtyneen kellon vieressä. 

Keräilen kiireisten päivien aikana ympäriinsä kertyneitä pompuloita ja hiuspinnejä takaisin niille kuuluvaan paikkaan. Nostan kesäkengät yläkaappiin. Jaan neilikat maljakoihin. Kirjoitan kauppalistaan: kynttilöitä ja tummaa suklaata.  

Monen viimeisten puristusten, onnistumisten ja kyynelten jälkeen se alkaa. Alkaa silti, vaikka välillä en uskonut selviäväni sinne asti. Monen tunnin junamatkan ja autokyydin jälkeen avaan oven Suomineidon helmassa, pilkkopimeässä, ja astun ulos. Tähtitaivas ja suuren Saimaan aaltojen loiske rantakallioille. Loma. 

Sinistä Saimaata silmänkantamattomiin. Sinisilmiä ja lomaliitelyä. Jotenkin niin kuin olisi nyt melko hyvä mieli.

Ilosia aikoja - juuri niitä. 

Kirjahyllyssä, selät vastakkain. Viime aikojen iltalukemisilla on molemmilla paikkansa. On nääs kirjoja, joita ei lueta kaikki-mulle-heti-nyt periaatteella yksin soffannurkassa, vaan korvamerkiten, alleviivaten, toisille parhaiten kolahtavia paloja lähetellen. 

Itsekurini petti jo kahdessa päivässä, enkä malttanut olla avaamatta sitä. Vain pikkuisen lukaisen, ensimmäisen sivun tahi kappaleen. Lomalukemiseksi löydetty. Umpiväsynyt ja lopenuupunut mieli siihen varmaan auttoi. Että työpäivän päätteeksi takki päällä ja kengät jalassa istun alas. Otan kirjan käteen ja annan mielen muuttaa muualle. Vanha kunnon Sysi-Suomi ja pahoitettu mieli. 

Ja sitten - se toinen kirja.

Pappa pudottaa halatessamme lippalakkinsa päähäni. Kutittaa vyötäröltä ja on niin kuin ennenkin. Vaikka niin moni asia on jo toisin: väsyvä sydän, puutuvat kädet ja liikkumaton pihakeinu vaahteroiden alla. 

Noukimme luumupuusta hedelmiä suoraan suuhun. Mummukin on saanut sairaalaan osansa luumuista ja myös muusta onnesta. Sinä oot jotenkin muuttunu ihan ulkonäöltäskin! Pysyvät hymyrypyt ja kaikki. 

Ja pappa ravistaa puuta. Talviomenat kopsahtelevat maahan kumean äänen kanssa ja me keräämme omenat sankoihin. Tai hän kerää ja minä juoksen hakemaan kameran. Minun hän ja me. 

Sitten kun nykyään on liikaa niitä päiviä, jolloin työpäivän päätteeksi pää on täynnä päivän aikana kuuluneita kirosanoja - mielessä pohjaton riittämättömyys. Niinä päivinä ajan hissillä kolmanteen kerrokseen ja kerkeän tarkastella väsynyttä peilikuvaa. Kysyä siltä, missä oli se työstään iloa saava henkilö, jonka joskus olen nähnyt. Niinä päivinä kierrän oransseja irtokarkkilaatikoita kauhan kanssa muiden ostostelijoiden tavoin kuin piirileikissä. Yks, kaks, kol' ja kauhaisu, yks, kaks kol'... 

Niiden päivien iltoina pinnoitan itseni aina uuteen nousuun. Nuo kädet silittävät sisimpääni teflonia, jolla taas pärjään tovin. Monikon ensimmäinen persoona on pronominiksi ihmeellisen voimakas.

Joo, joo, ihan kohta! Maanantaita varten kirjahyllyssä notkuneet tenttikirjat luovat tuomitsevia silmäyksiä. Makaavaat sohvalla aukinaisina ja reporankoina. Hyvin rauhaan jätettynä ja levänneenä. 

No kun on just nyt muutakin tekemistä, selitän niille joka päivä. Huomioin heitä sisältöönsä nähden hyvin vähän, mutta sitäkin tehokkaammin. Kun niiden vierellä olisi myös kaksisataaneljäkymmentäseitsemän korjaamatonta koesivuakin. Hirmu hienot tarinat vihkoissa odottamassa lukijaa ja arvioitsijaa. Pipon sisään käpertyvä nyyhkivä murrosikäinen ja kämmenselkää silittävä opettaja.

Se on priorisointikysymys, selitän itselleni ja uskollisesti odottaville ja myös itse järjestämilleni velvollisuuksilleni. On ihanan aikaiset joululaulut ja juoksumattona pehmeän keltaiset tienreunat. Hamstraan tarjoushiuslakkaa koko talveksi ja alennusirtsareita matkakarkeiksi. Pakkaan viikonloppulaukun valmiiksi ja leikkaan aamuisen Hesarin vinkit jääkaapinoveen. Halatessa huolet kevenevät, luen uudestaan ja uudestaan.

Jotenkin pidän tästä syksystä kovasti. Eikä se näytä edetessään yhtään huononevan! Mutta missä välissä se tuli? Huomaamatta. Ja yhtäkkiä on aamut, jolloin saa raaputella valkoisiin autonikkunoihin koukeroisia kuvioita. Onneksi en kerennyt viedä kesäteloille skrapaa ja lumiharjaa. Hitaus on joskus hyväksi. 

Ja mitä se viisas mummuni siellä sängyllä pötköttäessään sanoikaan? Kunhan muistaa, ettei hättäile eikä hättäänny. Niin monessa totta. Tämän syksyn viisaus.

Mummun puhe pulppusi iloisesti, vaikka hengitys kulki vaikeasti. Äänestä kuului hymy. Viimeksi loikoiltiin sängyllä, mummu ja minä. Kuiskasin korvaan salaisuuden ja lupasin soittaa myöhemmin.

Minä jo oon tässä ihmetelly, että mihin se Elina on hävinny? Ei oo näkyny eikä kuulunu. Äitilleski jo soitin, että missä se tyttö on. Se vaan naurahti vähän ja sano, että nuilla nuorilla taitaa olla monenlaisia menoja.

No on! Lyödä, opetella, täsmätä, polkea, hymyillä. 
            Palloa, golfia, kalentereita, kaasua, hänelle.