Pappa pudottaa halatessamme lippalakkinsa päähäni. Kutittaa vyötäröltä ja on niin kuin ennenkin. Vaikka niin moni asia on jo toisin: väsyvä sydän, puutuvat kädet ja liikkumaton pihakeinu vaahteroiden alla. 

Noukimme luumupuusta hedelmiä suoraan suuhun. Mummukin on saanut sairaalaan osansa luumuista ja myös muusta onnesta. Sinä oot jotenkin muuttunu ihan ulkonäöltäskin! Pysyvät hymyrypyt ja kaikki. 

Ja pappa ravistaa puuta. Talviomenat kopsahtelevat maahan kumean äänen kanssa ja me keräämme omenat sankoihin. Tai hän kerää ja minä juoksen hakemaan kameran. Minun hän ja me. 

Sitten kun nykyään on liikaa niitä päiviä, jolloin työpäivän päätteeksi pää on täynnä päivän aikana kuuluneita kirosanoja - mielessä pohjaton riittämättömyys. Niinä päivinä ajan hissillä kolmanteen kerrokseen ja kerkeän tarkastella väsynyttä peilikuvaa. Kysyä siltä, missä oli se työstään iloa saava henkilö, jonka joskus olen nähnyt. Niinä päivinä kierrän oransseja irtokarkkilaatikoita kauhan kanssa muiden ostostelijoiden tavoin kuin piirileikissä. Yks, kaks, kol' ja kauhaisu, yks, kaks kol'... 

Niiden päivien iltoina pinnoitan itseni aina uuteen nousuun. Nuo kädet silittävät sisimpääni teflonia, jolla taas pärjään tovin. Monikon ensimmäinen persoona on pronominiksi ihmeellisen voimakas.