Iltamyöhällä kaarramme tuttuun pihaan. Ovi lukossa, ikkunaverhot alhaalla. Oven avaa saunan lämmöstä vielä höyryävä pappa. Paljas selkä, pyjamahousut ja korvasta korvaan leviävä hymy. Tuvan seinäkello ja pöydälle unohtunut sillipurkki. Täydet roska-astiat ja jääkaapin jo kauan sitten syömäkelvottomiksi ruoat. Vilkaisen keittiön tilaa ja tiedustelen, onkohan pappa syönyt koko tänään tai koko viikolla? No kun on ollut nuita marja-aronioita. Kaksi ämpäriä on nyt aitan pakastimessa, kaksi siinä jääkaapissa ja vielä kaksi ämpäriä jääkaapin päällä. Hirmu hyviä marjoja. Ottaisitteko? Niin, onhan sitä syöty. Löysin kasviskeittoa tuvan pakkasesta ja söin sen siinä puolenpäivän aikaan. Tuvan kello lyö iltakymmenen, kun lyön ranskalaiset ja makkarat uuniin. 

Puolessatoista viikossa tulee jonkinasteinen ikävä, vaikka aina ei niin uskoisi. Mutta kyllä oli kuudesluokkalaisillani aamupiirissä asiaa. Kertoivat värikkäitä kertomuksia hurlumheistä, hullunmyllystä ja kaikesta siitä, mitä poissaollessani oli tapahtunut, miltä tuntunut. Delegaatio ojentaa kortin: Maailman parhaalle opelle - parane pian! On kukkaa ja nimikirjoituksia, koristeita ja hieno oivallus: Hyvällä nenällä on hauska haistella! Niin monenmoista nyt. Viisi viikkoa joululomaan.

Sormet löytävät toistensa lomiin jo tutuille paikoilleen. Hakeutuvat ja etsiytyvät, löytyvät ja pysyvät. Viikonlopun talkootyön jälkeen on kiitollinen mieli. Innostuneita ihmisiä, yhteisiä tavoitteita, pyhän pysyvyyttä. Kaiken sen työn tohinan keskellä lasiovien takaa vilahtaa ohimennen lämmin, leveä hymy. Ja tutut kädet ojentavat kahvia pahvimukissa.