Istahdan tuttuun tuoliin niin kuin olen jo lukuisia kertoja tehnyt ja pysähdyn vastapäiseen katseeseen. Lämpimänlempeään, kannustavaan, määrätietoiseen, purevaan. Minulla on hyvä mieli, kuulen itseni sanovan ensimmäisenä. 

Pikku hiljaa päätänsä nostanut, synkimmän talven selättänyt - aika vahva tunne. Mieli ja minä. Eivät ole minkä tahansa vinkeen vietävissä tai kohtalon koeteltavana. Kerta kaikkiaan! Ei ole pakko, en halua, nyt ärsyttää, haluan enemmän tätä, ei tuota. Voitaisko vielä? Minun elämä, aika, tila. Minun toimet, sanomiset ja seuraukset. Rauhani mun.

Kerään tavaroita päivän päätteeksi. Kirjat pinoihin, varakynät paikoilleen, seuraavan päivän tarvikkeet valmiiksi. Ladon kiiltävänupeat dinosaurustarrat takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa kertaa. Yhtä hienoa työskentelyä, innokasta opiskelua ja ansaittua onnistumista. Nostan katseeni ikkunan takaa vilkuttaviin hulivilisantereihin, jotka juuri päästin vapaalle. Innosta piukeat katseet ja ilosta heiluvat hanskat. Sankarisantereita, mestareita - kaikki.

Huolella koristeltu, haikeudella purettu. Ensimmäinen yhteinen kuusemme. Sai joulunodotuksessa oksilleen monia koristeita, joista iloitsimme pitkään. Oma kuva kuusessa roikkumassa? Ehdottomasti ja tottakai. Vieläpä komeilla kehyksillä. Myöhempää käyttöä varten vielä muutama kehyskoriste tyhjillään. 

Niin, joulu on purettu, loppiaisena jo. Jotenkin vain tämä nurkkaus on jäänyt instagrammin varjoon. Muun päänpurkukanavien jalkoihin. Odottamaan uusia asioita. 

Kevättä. Keveyttä. Tilaa.

Kannattaa käydä hetken pois niin jo on vyötärön ympärillä ruuhkaa. Asioita kerrottavana, osaamisia näytettävänä, jälleennäkemisen riemua. Uskomatonta tämä työni. Ei palkankorotuksia tahi työsuhde-etuja. Ei bonuksia eikä likaisentyön lisiä. Mutta näitä asiaankuuluvia lisäbonuksia säihkysilmien, riemunkiljahduksien ja halauksien muodossa en vaihtaisi mistään hinnasta. Ope kato! Elina oot takasin! Viikko on pitkä aika. 

Ja niin kuuntelen jokaisen asian, kerrottavan ja kysyttävän. Tärkeimmät asiat, jotka halutaan ihan ensimmäisenä kertoa. Ne voivat olla vankkoja mielipiteitä hyvillä perusteluilla: Pidän talvesta kyllä paljon, mutta siitä en pidä, kun huuleni rohtuvat. Sanoo hän, joka mieluummin mittaa sormellaan tuulen suuntaa yleisurheilukentällä kuin heittäisi keihästä. Seisoo vauhdikkaan hippaleikin huiskinnan keskellä kuin tatti ja neuvoo toisia: Kannattaa seistä ihan paikoillaan. Kukaan ei ota kiinni, jos ei hätääntyneenä juokse ympäriinsä. Tai hän, joka suuttumuksessaan istuu suunpielet niin täydellisen kaaren mallisena pukuhuoneissa. Katsoo iloisesti ja kysyy: Milloin on Elina joulu, milloin? Annan vauhtia keinujille. Otan tasapainokisan toisen kanssa. Johdatan joulujuhlaesiintyjäni metsän siimekseen kuusen juurelle ja aloitamme: Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein kallein puu!

Taisi se joulumieli tulla. Ja joulupuu - tupaamme.

Keltakultainen valo ja puolen vuoden alkulämmittely. Molemmat tänään. Havahduttavan kirkas joulukuinen paiste, ja pysähdys puolivuotisen avioliiton äärelle. Hyvälle sellaiselle. Opettavaiselle, mutkikkaalle, tasaiselle, turvalliselle, onnelliselle. 

Kalpea muistutus joulusta tuo euron tarjoushyasintti. Olen yrittänyt kerätä orastavia joulumielen säikeitä kimpuksi ja pitää niistä tiukasti kiinni. Ja silti ovat kadonneet. Hävisivätkö ne siinä, kun töissä iso metalofoni kaatua rämähti jalalleni? Vai siinä, kun yhdeksättä päivää syljen kuumeessa kattoon ja aina yhtä epätoivoisesti odotan seuraavan päivän ihmeparantumista? 

Kannoin kuin kannoinkin joulukoristeet suuresta laatikosta näköetäisyydelle. Laitoin muutaman koristeen muistutukseksi tulevasta juhlasta ja lopun päivää yritinkin tehdä samaa käyttäen hyväksi ajatuksenvoimaa. Kun tätä tekee useamman päivän peräkkäin, on lopputulos jo aivan kohtuullinen. 

Että pahimpaan kiirehullunmyllyyn sitä pitääkin vetää vuodelepoon. Joulujuhlaohjelmaan innolla mukaan tulleet lapset saavat tyytyä ö-vaihtoehtoon. Opettaja saa tyytyä opettelemaan ikuista korvaamattomuuttaan. Sitä, että joku toinenkin osaa pitää englannin kuuntelukokeet, muistuttaa välttämään turhia huolimattomuusvirheitä ja suunnitella joulujuhlan spektaakkelia hallitun hyväksi. 

Sen sijaan sohvaan on painunut jo minun kokoinen kolo. Nettikauppa kuljettaa joululahjat mallikkaasti. Ystävät ja tuttavat voivat vaikka nostaa viime vuonna lähettämämme joulukortin uudestaan piirongin päälle. Tarjoushyasintti on sittenkin aivan riittävä joulukukka. Ja sopivasti kun seuraa, näkee ikkunan takana kulkevissa ihmisissä reitin vakiolenkkeilijöitä. Seuraavaksi alan vilkuttamaan heille. 

Rakas joulupukki, 

olen läksyni jo oppinut. Toisitko ennakkolahjaksi muutaman terveen työpäivän?

Sinä taidat todella pitää siitä, hän sanoo ja kävelee yhteiseen lempipaikkaamme. Sohvannurkasta näkemämme ohikuljijat. Lumen alle peittyneet värikkäät veneet. Harvinaisen marraskuisen kirkkauden. Myöhäisiltapäivän viimeiset valonrippeet. Ikkunaan ripustetun joulutähden. Ja yhteiseen muotoon hakeutuneen elämämme.

Pikalainalla on syynsä. Luen neljäsataaseitsemänkymmentäkolme sivua viikossa kuin ohimennen. Ihan kuin se olisi minulle tavallista. Irtautua omasta todellisuudestani kansien väliseen maailmaan aamupalapöydässä sunnuntain Hesarinkin ohittaen, matolla venytellen, sohvalla lojuten, varpaita sohvan toisen laidan lämpöpatterin alle tunkien. Ja samalla nauraen ääneen tasaisin väliajoin. Tuhahdellen sarkasmille. Virnuillen osuville henkilöhahmoille. Itkien lohduttomasti viimeisillä kymmenillä sivuilla. Ehkä siinä se onkin: kadoksissa ollut kirjojen vahva tehtävä. Herättää tunteita, kannatella kauas, peilata itseensä, paeta pois. 

En ollut saanut yhtään alottamaani kirjaa kunnialla loppuun. Yksi lojuu vieläkin keskeneräiysyyttään auki, toisen palautin kirjastoon loputtominen uusimisten jälkeen. Melkein jo luovutin: mikään ei kolahda. Mikään ei ole tarpeeksi vivahteikas pitämään mielenkiintoani yllä viimeiseen riviin saakka. En ole päässyt omaa monisyistä piirin pyörimistäni edemmäs niin, että keskittymiskykyni olisi riittänyt kokonaiseen kirjaan. Kamalan pitkään aikaan. Aika lailla puoleentoista vuoteen, täsmensi hän. Ja oli oikeassa. Juuri ja juuri kirjan aiheuttamasta eroahdistuksesta selviytyneenä suosittelen:

Kerro minulle jotain hyvää.

Pappa nojaa taaksepäin tuvan kiikkutuolissa ja puhuu taukoamatta. Kertoo kuoripäällisperunoista ja sillivileistä. Siitä, miten on kehitellyt oikein kunnon lihaperunat, joita sitten söi koko viikon. Siis perunaa, makkaraa, perunaa, palvikinkkua, perunaa ja peuran säilykelihaa. 

Pitäjän uusi sokos eli s-marketti on avattu. Liian iso, tuumasi pappa. Hät'päissään ja valikoimien runsaudessa vahinko-ostoksensa otetut sillifileet osoittautuivat kuitenkin hyviksi. Perunan kanssa tahi ilman. Ehdotin kaupan henkilökunnallekin jo, että josko sellaiset kolffiautot olisi tännekin hyvät. Niin pitkät on käytävät nykyjään. Ja ostin sieltä uudesta kaupasta miinus kolmekytä rosenttista tonnikalasalaattiakin. Tai kaksikin. Hyvä tovi poistopäivien ja deadlinen jälkeen syötyjä. Ja hyviä oli.

Raps. 

Istun työpäivän jälkeen sohvalla huilaamassa. Katselen tuttuun tapaan vesistölle kerääntyneitä veneitä. Kalastustauolta palanneita kalamiehiä. Marraskuun matalalta paistava aurinko on juuri laskenut horisontin alle, ja minä saan istua katselemassa sen viimeisiä säteitä puiden latvassa. 

Raps. 

Ikkunan edessä oleva syklaami keskeyttää hiljaisuuden ja pudottaa yhden kukkansa. On ruokkinut sitä ravinteillaan ja antanut sen kukkia. Tukenut sitä ja yrittänyt kaikin voimin pitää sitä kauniin kukkivana huonomuististen kastelijoiden armoilla, kunnes onkin tullut aika. Aika hellittää, päästää irti. Aika antaa tilaa uudelle. 

Pudottaa, hellittää, katkaista, karsia. 

Suojaus,   pelko,   katkeruus, kuorma. 

Tämä viikko on ollu minulle hyvä.