Maalle on hyvä paeta. Pakoon aikatauluja, kelloa, postiluukun kolahdusta, kaappien siivouksia ja keskeneräisiä töitä. Täällä on hyvä nukkua parin sadan vuoden historian ympäröimänä, kulkea vuosien askeleiden kuluttamien kynnysten yli - ja vain olla. 

Vietimme viidelle vuosikurssille hajantuneen opettajatarjoukon kanssa ihanan kesäyön yli kestävän tapaamisen. Ystäviä on käynyt saunomassa perinnemaisemassa, käpertyneet yövieraiksi tai istuneet iltaa. Kaiken muun ajan olen viettänyt ajattoman aivottomassa olotilassa. Huudellut neljälle henkivartijalleni pihamaan viltiltä bäää ja saanut neliäänisen kuorolaulun vastaukseksi: bää-ää. 

Kävelen kirkkaassa kesäyössä lammashaan reunaa pitkin jokirantaan. Usvaa niityllä, yöllistä kastetta mekon helmassa, mielessä samaan aikaan miljoona asiaa ja täysi tyhjyys.  

Keinutan itseäni pitkään. Keinutan ajatuksia kohdilleen jokaisella heilahduksella ja nautin tunteesta, kun jalat eivät yllä maahan. Meri kohisee vieressä ja suljen silmäni. 

Illalla kerin korvien väliin kertyneitä keriä. Osa on viikon aikana oiennut kuin itsestään. Selvenneet, tulleet sileiksi suortuviksi, turvallisiksi ja vahvoiksi siteiksi. Osaan on tullut uusia solmuja, joiden luonnetta yritän tutkailla. 

Ojennan mummulle iltalääkkeet ja istutan molemmat harmaahapset tuvan kiikkutuoleihin. Annan suukon parrasta karheaan poskeen ja toiseen niin pehmoiseen. Nyt, kun vielä voi. Etsiskelen piirongin päällä olevasta radiosta kanavaa tovin ja annan tuvan täyttyä tutuista sävelistä.

Ja nautin konkreettisesta työstä. Päivän tokkuroinnin jälkeen pyörittelen pari pellillistä lihapullia huomista varten. Pyöritän tasaisen kokoisia, pyöreitä, värisiä, makuisia pullia ja asettelen ne nätisti vieri viereen pellille. Maistan lämmintä lihapullaa ja nyökkään itsekseni. Hän olisi pitänyt näistä. Huomenna tuodaan arkku. 

Siniristilippu ja juustokeitto. Siinä tämän suvun juhannusperinteet, jotka on ja pysyy. Kiikkutuolissa istuu hopeahapsinen mummu, joka lappaa lusikalla juustokeittoa suuhunsa varmoin ottein. Tarkkailee juhannuksenviettäjiä välillä kiikkutuoliinsa torkahdellen. Uudet kesäbyysat oli himpun verran viileät tämän hetkiseen Suomen suveen, mutta paljaisiin nilkkoihin sujautetut villasukat kävivät kompromissista. Tädit, sedät, mummu, serkut ja serkun lapset koolla. Hiljaisuus laskeutuu ja sopu syntyy, kun juustokeittoämpäri nostetaan pöytään.

Mummulan tuvan seinäkello on hiljainen. Talon isäntä pysäytti ajan varttia vaille kymmeneen, eikä kukaan ole sen koommin heilauttanut punnusta liikkeelle. Papan parransänki on kasvanut viikossa pitkäksi. Karhea leuka rapsuttaa leukaani tutun tuntoisesti. Sairaalahuoneessa vierustoveri, katolta pudonnut ja päänsä satuttanut papparainen, puhelee: Meni tänään emäntä hukkaan. Mutta onneksi on vaan yks sellanen niin luulis ihan kohtuudella löytyvän. Pappa hilautuu vaivalloisesti käytävän toiselle puolelle antamaan vaimolleen juhannuspusun. No kun päästävät mummun lähtemään ja minut jätetään tänne.

Toukotyöt venähtivät tänä vuonna. Pottua kylvettiin maahan hieman jälkijunassa ja puolet viime vuotisesta. Että jos ei kerralla kaikkea pottumestarin ylpeyttä hävitetä. Istumme tädin kanssa kylvökoneen penkeille, kuljemme hitaasti hyrskyttävän traktorin mukana ja puottelemme siemenperunoita ttasaisesti putken läpi maahan. Myönnän - ensimmäistä kertaa. Istun pomppivassa kyydissä lantsareissani ja tuulipuvussa, onnellisena. Kymmenen astetta ja aurinkoa. Kohtuullinen pottumaa ja kohta alkava neljän sukupolven juhannusperinteet. 

Ja atk-tukikerho sai palaverinsa pidettyä. Pitkäksi venynyt kokousväli kasvatti istuntojen asialistaa samassa suhteessa. Ihanat kummien kullanmurut, herkkutarjottavat ja keskustelut. Istumme kulmasohvassa yötä vasten, peiton alla, jalat limittäin lämpöä hakemassa toistensa päällä ja alla. Aivan niin kuin ennenkin. 

Lomalainen polkee kaasua ja tuumaa - kannatti, ehdottomasti.

Leikin yhden päivän verran juhlatoimiston pyörittäjää. Hovikampaaja-puvustaja-keittiöpiika-tarjoilija-seurustelija-autonkuljettaja-valokuvaajaa tarvittiin, kun meidän rippitiitiäinen pääsi ripille. Oijoi, huokaili hän, kun hovikampaaja oli aamulla viisi minuuttia myöhässä. Hurruutteli moottoritiellä väsyneenä aamunkähmässä kahvitermosmuki kourassa kohti nuorimman serkkunsa juhlapäivää. Oijoi, jatkoi hän huokailuaan, vaikka olimme aikataulullisesti puoli tuntia edellä. Kampasin, kiharsin, letitin ja sain juuri sopivasti siskoni apukädet kiinnitysvaiheeseen. Oijoi, kauhisteli rippitiitiäinen. Entä jos tippuu puku, kaadun käytävälle, kengät putoaa? Nosta mekko, nouse ylös, laita kenkä takaisin. Ja nauti, tyttö! 

Illalla lähden rippitiitiäisen kanssa merenrantaan valokuvaamaan. Nuori neito ruusunsa kanssa hytisee kylmässä merituulessa, mutta muistikortille tallentuu ihania, kauniita kuvia.  

Pellavaisella kesämekkolöydöllä on hintansa. Jätin auton hieman kyseenalaiselle paikalle kiinni olevan koulun opettajien parkkipaikalle ja lähdin asioilleni. Palatessani parin tunnin kuluttua puntaroin, että ehkä olisi sittenkin pitänyt maksaa muutaman euron parkkimaksu muualla. Rakas automobiilini on kuorruttunut sadoilla örrimönkiäisillä, madoilla, toukilla - millä lie! Huidon vallan neitimäisesti nenäliinalla suurimman osan toukista pois tuulilasista, pujahdan ällötyksestä irvistellen sisään ja painan kaasua. Liikennevaloissa seuraan, miten hitaan varmasti toukat nousevat mönkien tuulilasinpyyhkijöistä näkökenttään. Painun moottoritielle. Ajan sataakahtakymppiä ja seuraan, miten yksitellen limaiset örrimönkijät irrottautuvat muutama-asteisen tuulen ja ilmavirran ansiosta lasista - ja toivottavasti lätsähtävät jonkun toisen pirssin päälle lämmittelemään. 

Palaan illalla, kun voikukat ovat jo sulkeutuneet. Tunnelmoin kulunutta päivää ja asettelen matkalta keräämäni tienpiennarkukat maljakkoon. Yhtäkkiä siivoan sirpaleitani, niitä konkreettisia. Otan uuden maljakon kaapista, aloitan alusta. Muistelen, miten sirpaleet tuovat onnea. Sillä vahvimmat meistä on tehty sirpaleista. 

Hääpari hymyili rakkauttansa koko pitkän juhlapäivän. Sydämeni läikkyi juhlaväen voimallisen laulun mukana: Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa...Tunnustelen kesäillan täyttämää kaihoani ja annan tunnelman kulkea mukana rannikolle saakka.

Osaatko kuvitella, miten hyvältä maistuu mummulan raparpereista tehty lappapuuro? Jos et, niin suosittelen kokeilemaan. Ehkä muussakin maassa kasvaneet raparperit käyvät. Itse en uskaltanut riskeerata. Laita nokare turkkilaista jugurttia keskelle ja syö niin, että hampaissa vihloo. 

Yks kaks huomasin, että takkini ei roikukaan hengarissa. Kelasin ajankulua kahden viikon sisällä ja muistin sateisen kylmän perjantain ennen päättäjäisiä. Muistin juhlat, illanistujaiset ja hellejakson, jolloin takkia ei ole tarvinnut. Otan puhelun papalle ja kuvailen takkiani: musta, puolipitkä, koko kolmekaheksan...Pappa plaraa ulkovaatekaapin hengareita ja hetkeksi kolina loppuu. Joo, tämä tässä tuoksuu ihan sinulta!