Lankalauantai. Aurinko on hellinyt lomalaisia! Eilen hiihtimillä järvellä täyttä aurinkoa ja tänään ulkona penkillä vanhoja naistenlehtiä lukiessa (kiitos vaan Tyty!). Pappa potkuttelee liukkaan pihan poikki potkurilla roskia viemään. Mummu on taas sairaalassa. Pappa aukaisee vain puolet parisängyn peitteestä. Laittaa paperilapun ulko-oveen, kun käy mummua katsomassa. Vakiolappu jo. Sellaista se nyt on. 

Ollaan käyty joka päivä mummun luona. Huonekaverina on ihana, vähän jo onnellisempi mummu, joka kertoo hyviä kaskuja. Jos ei päätä kainalossa pääsiäisenä, niin ei koko vuonna, tuumasi hän. Aateltiin mennä kokkoa katsomaan illalla siskon kanssa. Kuulemma, jos sieltä kokolta ylimääräsiä päitä tarttuu matkaan, niin tuokaa vaan tänne! Vähän silittää ja hymyillä. Olla tässä ja nyt, vaikka puheet on jo usein sitten kun minua ei enää ole...

Se oli sunnuntai-iltana, kun ulko-ovella törmättiin. Otin riskin ja kysyin, mahdettiinko tulla juuri samasta osoitteesta. Lyhyt hetki rappukäytävässä, naapuri saa kasvot. 

Tänään hetki sitten. Pim pom, ovikello soi varmaan minuutti sen jälkeen, kun astuin omasta ovestani sisään. Ovisilmästä näkyy naapurin leveä hymy ja harmaat, kauniit hiukset. Kalkatus alkaa heti oven avauduttua: "no hei katos kun en eilen kerennyt, kun koko päivän olin lietsossa, jaa vai tälläinen asunto sinulla on, kun minä ajattelin pyytää sinua käymään, leivoin piirakkaakin sinua varten, tulepas käymään, jooko?" Avaimet taskussa sipsuttelen naapuriin. Ikkunasta näkee ulko-ovelle, osasi siksi tulla pimpottamaan oikeaan aikaan. 

Ihana asunto, ihana naapuri. Kasikymppinen mummu, joka ajaa itse autoa ja hieroo asuntokaupat. Hymyilee niin, että silmälasit meinaa pudota. Silmät elää tarinan edetessä, kädet viuhtoo kuvia kohti. Ja yhtä hämmästyneenä, kun tulinkin istun nyt omassa asunnossani lämmin sienikinkkupiirakka edessäni. Parasta piirakkaa, mitä olen koskaan syönyt. Ei ehkä yllätä, mutta melkein itkuksi laitoin. Niin yllättävästä onnesta soikeana.

Kevätjuhla. Se on muuten äkemmin kuin arvaiskaan! Nyt on kolttu laittaa päälle. Ja ei, ei yhtään liian ajoissa.  Ja ei, ei yhtään väärä lähtökohta valmistautua keväthumuun. Ja kyllä, ystävä osaa pakottaa hankintaan, kun itse ei ymmärrä parastaan.

Atk-tukikerho sai pidettyä palaverinsa tutuilla ja turvallisilla menetelmillä. Tällä kertaa oli erillinen valvoja valvomassa, että toistuvat ja toistuvasti pitkittyvät ruokailuhetket eivät venyneet puoltatoista tuntia pidemmiksi. Kevätkokouksessa puitiin viime kokouksen jälkeen ilmeenneet käsiteltävät asiat perin pohjin (pitkä lista), valmistauduttiin tulevaan kevääseen keräämällä voimia ja antamalla toisillemme palautetta kuluneesta työrupeamasta. Kaikki jäsenet olivat tehneet työnsä tunnollisesti ja asiaan kuuluvalla hartaudella. Ennen kaikkea jäsenten syrämet olivat olleet tuntuvasti mukana kunkin toimipisteen arkityössä. Näitä työvälineita nyt palaverissa tutkailtiin, paikkailtiin ja huomattiin niiden taas eheytyneen ja täyttyneen sunnuntaihin mennessä niin paljon, että kukin jäsenistä sai palata työpisteellensä ilolla. Mutta ihan kuin vieläkin tuossa matolla köllöttelisi pieni paperin rapistelija, kikattava hymykuoppa-kaveri... 

Täällä soi Bach, tuoksuu appelsiinitoscapiirakka ja pitsipaita vie kohti kesää. Ystäväiset saapunee hetken kuluttua ja kauan odotettu viikonloppu alkaa. 

Molemmissa poskionteloissa tulehdus. Hain eilen samaisella reissulla sekä antibiootit että uudet bikinit. Siinä oli hyvä kombinaatio! Mielessä kesä.

Aurinkoa mieliin!

Kukkia, kukkia! 

Pitkästä aikaa tämäkin kukkafiilistelijä virkosi. Parvekkeelle narsissi ja perinteisiin lasipulloihin neilikkaa. Arvovaltaisia vieraita tulossa viikonloppuna. Nyt saa alkaa jo odottaa. Tulkaa jo!

Koko koulun ulkoilupäivästä jäi käteen:

yksi yksinäinen joltain irronnut sompa

muutama pari mystisesti ilmaantuneita kenkiä 

erinäinen määrä monoja

tyhjentynyt termari

punaposket.

Päivän paras anti oli yhdessä tekeminen, yhdessä oleminen. Se, että kaikki paimentaa kaikkia. Se, että kaikki tsemppaa kaikkia. Hyvää tunnelmaa on myös ihana ylläpitää ja lietsoa. 

Mitä nyt Siperiasta puhkuva tuuli olisi saanut olla lievästi leudompi. Oli kyllä niin kylmä, että vaikka luulin varustautuneeni parhaimmin kamppein, niin silti se oli sitä tasoa, että oppilaat liikku itestään pelkän tuulen voimalla. Niin että ei se flunssa ihan tästäkään päivästä lähteny pois. Termarin kuuma tee teki kuitenkin eetvarttia. Oon juonu hunajateetä niin paljon viikon aikana, että alkaa jo etomaan. Suolavettä kurlaamaan, nenähuuhtelua kannulla, finrexiniä, hunajateetä...ja sama rimpsu kohta alusta.

Tuollaset toiminnallisissa tilanteissa olisi mielenkiintoista vaan istua ja havainnoida oppilaita. On nimittäin niitä, jotka jäävät sen luistinpussinsa kanssa kattelemaan päätä pyöritellen muita ja ovat omalla tahdillaan valmiina vasta silloin, kun olisi pitänyt olla menossa jo vartti sitten. Näitä saa patistella: laita, toimi, istu, nouse, syö, juo, muista, mene. Näitä huomaan kannustavani myös herkiten: hienoa, hyvin toimittu, uskalsit hienosti, teitpä taitavasti, olitpa reilu. Sitten on niitä, joiden luistinpussi ei ole edes lähiulottuvilla, vaan siellä edellisessä toimintapisteessä. Näiden kanssa saa hengittää syvään, toivoa oma-aloitteisuuden kasvamiseen tukea myös kotoa. Ja, että lopetettaisiin se kinttaiden laitto käteen neljäsluokkalaisille. Onneksi on myös niitä, jotka pystyvät toimimaan ohjeiden mukaisesti, laittavat luistimet itse jalkaan, järjestelevät tavaransa yhteen läjään ja kysyvät itse: "Voiko mennä?". 

Eniten minua ovat lopulta opettaneet kuitenkin ne lapset, jotka eivät ole ehkä paikalla siellä, missä pitäisi. Ei ehkä aina tavarat mukana (ja ne oikeat tarvittavat) silloin, kun pitäisi. Lupaa lähtemisiin ei muisteta kysyä. Mutta että on oma-aloitteisuutta, kekseliäisyyttä, toimeliaisuutta ja luovuutta keksiä itse ongelmaan ratkaisu. Ne on ehkä niitä oppilaita, jotka kiipeävät pianon yli päästäkseen roskakorille, keräävät kasvion kaikki kaksikymmentäviisi kasvia yhdellä ainoalla aamuisella koulumatkalla ja niitä, jotka teippaavat monojen uupuessa talvikenkänsä jesarilla suksiin kiinni - ja hymyilevät tyytyäväisenä ratkaisuihinsa.  

Reissusta kotiuduttuani otin pienet nokkaunet ilta-auringossa, nettiradio päällä. 
Ihan niin kuin olisi ollut sylissä koko viikonlopun.

Ne kirsikkapuun oksat, muistatko? Kovasti luotin Prisman kukka-altaaseen, mutta eihän ne kunnolla kukkineet. Homehtuivat paremminkin, kun en raskinut heittää pois. Luin äsken viikonlopun Hesarit. Lehti muistutti kirsikka-ajasta toisella laidalla palloa. Lähtisin uudestaan, milloin vain.