Lapsen kädet saavat aikaan ihmeellisiä asioita. Rairuohopurkkeja, alkeisselkäuinnin käsiliikkeitä, aikuisen pysähtymisen paikoilleen.

Tuli halu elvyttää tämäkin nurkka. Tiedäthän? Monella miehellä on oma miesnurkkansa, luolansa tai autotallinsa, jossa purkaa ja rakentaa. Pään sisäisiä mielenmaisemia ja ehkä pari hyllyä siinä sivussa. Olkoot tämä minun tallini taas. 

Reilu vuoden kestänyt sähäkkäämpi arki sai aikaan nopeatempoisemman elon kulttuurin toimintoineen. Somessa Instagram tuntui arjessa helpolta ja nopealta - vieläkin. Mutta hiljalleen tuli halu palata hitaampaan, hiljaisempaan. 

Olen tietoisesti erakoitunut. Samassa sielussani sosiaalinen ja yksinäisyyden ystävä. Erakoitumista olen ihan harjoitellut, sillä koen kuormittuvani yltiösosiaalisesta työstäni, itse pyörittävästäni somen ja sosiaalisuuden oravanpyörästä ja tämän hetkisestä tilanteesta olla valmiudessa koko ajan. Perusteellisen päänpurkamistalkoiden jälkeen pari vuotta sitten löysin itsestäni rauhan olla yksin. Myös yksin. Ilman jatkuvaa kuulumisten kertomista, puhelimessa roikkumista ja toisten kuulumisia kuuntelemista. Nekin tärkeitä, kunhan kohtuudella. Tämä tallini tuntuu eriltä.

Huolehtijaluonne minussa oli ottanut siipiensä suojaan kolme isovanhempaa ja vastuulleen koko maailmankaikkeuden pelastamisen. Tai ainakin sen vanhukset ja heikommasti huolehditut lapset. Huolehdin lämmintä ruokaa itseni lisäksi myös muille, koska lämmin iltaruoka tarkoittaa turvaa. Arjesta selviämistä ja rakkautta. Auttamista. 

Selkänahastani revityt yrittämiset toisten lasten kanssa. Koska aina pitää yrittää. Ei saa luovuttaa. Ei saa antaa periksi. Vielä pitää yrittää vähän enemmän, sillä kohta ihan just aivan kohta saattaa yrittäminen tuottaa tulosta. Näkyvää ja konkreettista. Harvinaista meidän ammatissamme.

POKS.

Katkesi kamelinselkä. Meni niin sirpaleiksi, pieniksi suuriksi palasiksi, että niitä kootessa on mennyt tunti ja vuosi jos toinen. Mutta tallini, tämä peränurkka, oli puolijulkinen purkupaikkani. Sanainen tetrikseni, joka pakotti pysähtymään. Ja tietenkin terapia. Maailman raskain ja tähän astisista harrastuksistani kallein. Sitovin ja henkisesti kuluttavin. Kaikista päätöksistäni paras. 

Oikeasti tulin kertomaan tänään ihan muuta. Siitä, mitä kädet ovat saaneet aikaan. Altaan täydeltä räiskettä, laidalle kastuneen opettajan ja tiukan kädenpuristuksen bussiin menevässä parijonossa. Ja omissa käsissäni olen tänään kannatellut lainalapsiani työn puolesta. Nostanut selästä napaa vedenpintaa kohti ja laittanut jalkojen moottoria käyntiin. Olen letittänyt pitkät hiukset. Puristanut vertavuotavaa polvea, laittanut laastarin ja työntänyt hellästi selästä huulista jo sinertävän hentoisen uimarin saunaan lämmittelemään. Olen löytänyt yhdet viime viikolla hukatut uimalasit. Katsonut ja kannustanut. Yrittänyt muistaa, kuka vuorollaan huutaa pärskeen keskeltä: "Hei ope kato!" Ja nostaa peukkua pystyyn. Olen auttanut mutkalle menneet sukkahousut uimisesta nahkeisiin jalkoihin. Poiminut unohtuneet hanskat penkin alta. Halannut heistä muutamaa useaan otteeseen ja pyytänyt tarttumaan käteeni. 

Ja iltapäivällä löydän oman toisen työmaani haalari ja talvitamineet päällä matkalla päiväkodin pihalle. Teevve! Äitti! Ja reipas vipumainen käden nosto ilmaan, haalarin hiha kahisten. Minun muruni ja puoli elämääni. Pienen topakkaat kädet kurkottavat penkille laittamaani pääsiäisrairuohopurkkia. Omin käsin kylvetty. Ja nyt itse myös kotiin kannettu, itse kävelty purkin kanssa päiväkodista kohti autoa. Käsien ja tahdon yhteistyö on tässä pienessä yksivuotiaassani vahva. 

Jatketaan, pieniäsuuria palasia.

Onhan tuosta viime kuuluman jo aikaa. Kesän kuulumiset on kerrottu muilla palstoilla ja lyhytpinnaisen elämä näkyy laiskuutena jättää tietokone avaamatta ja antaa instagramin laulaa. Ja mitähän sitä olisi laulanut? 

Paljolti edellisen postauksen tunnelmaa hyvän asettumisesta osoitteeseeni. Tum, tum tum! Niin vahvat ovat äänesi oman sydämeni alla. 

Ja kun on ollut odotettua enemmän myös näitä päiviä, jolloin halaan porsliinipyttyä tiuhaan kuin vanhaa ystävääni. Niin kyllä se ajallaan loppuu ja ohimenevää tuo pahoinvointi saa minut pyöräyttämään silmiä pari ylimääräistä kierrosta ja ajattelemaan, että kyllä kyllä. Viimeistään synnytysosastolle. 

Tällaisen päivän iltana makaan lempipaikassani sohvalla, siunatun olon vaihtelevuuteen kyllästyneenä. Ja yhtäkkiä toukka monottaa kylkeeni reippaat viisi iskua kuin viestiksi. Sori äiti, en tarkottanu tehdä maanantaistasi niin karmeaa! Aika vahvaksi olen kuitenkin tullut, enkö?

<3 

Ja niin yhtäkkiä huomasin, että moni asia on oikeastaan paremmin kuin pitkästä aikaa. Tai onkohan koskaan liian voimakas sana?

Sain keväthankeni ja -sateeni. Sain öljykanisterin päällä saalistaan perkkaavan pappani. Kevätkukkani ja mielimaisemani. Ja onneksi myös kevätflunssani. Hieman liian sitkaan ja makuultaan pitävän, mutta samalla myös ajatukseni, että asiat on nyt oikeasti aika hyvin. 

Arvostan, että on hän, joka noukkii iljettävimmätkin räkäpaperit sängyn vierestä. Turvaa arkemme huolehtimalla kaikesta olennaisesta: puurohiutaleista, vessapaperista, kahvista ja maidosta. On äkkiä mennyt työvuosi, joka saa taas jatkoa. Ilahduin äidin keittämästä kalakeitosta ja kummilasten tuoreista etähymyistä. Ja kesäloma - nurkan takana.

Neljä valkoista ruusua, kiitos. Sellaisia mahdollisimman kauniita. Sellaisia, joista mummu olisi tykännyt. Ilahtunut kovin ja hoitanut hyvin. Ihaillen ihmetellyt niitä tuvan kiikkutuolissa keinuessaan. Tasaisen turvalliseen tahtiin keinuessaan. Antaessaan itselleen vauhtia, pehmeästi varpailla pukaten. 

Pilvipäivien jälkeen pilkahdus aurinkoa ja kaulassa mummun hioma kivikoru. Voimakoru huomiseen päivään. Juhlaan, johon mummun ei enää tarvitse huolehtia etukäteen, miten hopeahiukset laitetaan. Huolet ovat jääneet.

Muruni mun. 

Kuiva kiitotie ja lentäjän lempisää. Kirkas pääsiäisaamu ja lomailun lempeä ote. Keväinen keveys ja pastellipalletin pakahduttama mieli. 

Muruinen, eloni mun.

Parvekkeellinen luottamusta kevääseen. 
Aurinkokahvit ja valkopyykki. 
Maailman rakkain ihminen. 

Keväiset kukat ja pidentyneet illat. Suremisen keskellä aurinkoinen kevät. Arjen helpottava rytmi. Vahvojen naisten lounaspöytä. Kummipojan hellyyttävä katse muutaman sentin päässä. Kuiva asfaltti ja hiihtotuntien hohto. 

Pitelen kädessäni jo toista päiväunien jälkeistä kahvikuppia. Sohvannurkkani rauha. Räjäytetystä, suuresta, vesi-ilmapallosta aiheutunut pulpettitulva, totuuden karttelu ja yhdeksänvuotiaan suuhun sopimattomat sanat vaatii veronsa. Viime vuoden väristyksiä. Liian tuttua. 

Vanha nainen kävelee ikkunani alla. Toppakengät, toppahousut, nilkkoihin asti ulottuva takki. Kunnon kinttaat ja korvaläpällinen nahkalakki. Kävelysauvat ja suuret silmälasit. Pysähtyy, kääntää kasvonsa veden yllä kimmeltävään aurinkoon ja kääntyy jatkaakseen matkaansa. Nostaakin katseensa yhtäkkiä minuun ja hymyilee leveää, harvahampaistaan hymyä.

Olin ajatellut kirjoittavani lomaviikon löhöilystä, kevätpäivien kirkkaudesta. Ja ajattelen vieläkin, mutta ne ajatukset keskeytyivät. Ensimmäisen lomapäivän lounaskanat jäivät yksin pannulle paistumaan, kun puhelimen toisesta päästä papan ääni kertoi, että mummu on nyt poissa.

Olin juuri ajatellut, että selvisimpäs. Tiukasta työviikosta ennen lomaa, jolloin tavallisestikin tuntuu, että kalkkiviivoillekko tässä kaatuu. Pinnistänyt voimansa viimeiset rippeet niin, että jaksaa juuri ja juuri lomaan asti. Olin ajatellut, että sadat korjatut koesivut, yllättävästi tupsahtanut työhaastattelu ja mummun voinnin huononeminen riittäisivät. Että lomalöhöilyä. Lepoa. Urheilua. Terveellistä ruokaa. Valoa.

Pappa nousee porrasjakkaralle niin ketterästi ja vakaasti kuin on tehnyt jo kohta yhdeksänkymmentä vuotta. Ottaa toisella kädellä kiinni vaatehuoneen vaatetangosta ja kurottautuu ylimmälle hyllylle. Tunnustelee kädellään, etsii ja hamuaa, nostaa sen alas ja kävelee vaatehuoneesta tupaan siniristilippu sylissään nätisti laskosteltuna.

Aamupalalla murheemurtama pappa. Puolisonsa menettänyt, yönsä valvonut. Perheensä ympäröimänä. Uusi aamu. Kyynelten ja kahvin välissä pappa tuumaa hellästi: Taisi mummu tietää, että nyt on loma. Ikuinen loma hänelle. Meille muille mahdollisuus tulla paikalle pian.

Lippu kiinni narunpäihin, ylös asti ja puoleenväliin. Lippu, joka on nostettu niin monesti aiemmin. Laulettu juhannuksen aikaan siniristille ja odotettu, milloin mökkisauna lämpeää. Mummu oli se, joka aina huolehti, että lipunnostossa otetaan aina valokuva. Ja lauletaan. Ja itketään. Ja nauretaan. Yhdessä. Ja sen jälkeen on juustokeittoa.

Kevyt ja kesäinen hellehattu. Kulahtanut punainen villapaita ja usein pölyiset silmälasit. Lukuisat rasvatuubit ja tukevat sisäkengät. Vaaleanpunainen kukkapinni. Monet monet helmet. Mummun kylmentynyt poski ja maallinen jäämistö. Ja enkeli. Sen annoin hänelle joululahjaksi muutama joulu sitten. Pohjassa lukee The Angel of Caring. Muistona minulle. 

Nauravaisesta, empaattisesta, huolehtivaisen hellästä - niin rakkaasta mummusta.

Se tutun pehmeä iho ja harmaankarheat hiukset. Vaalean siniharmaat silmät, joissa jo kauaksi mennyt katse. Hetkellisesti palaava hymy ja elämän syvin tyytyväisyys. Minulla on hyvä olla, hän sanoo ja silmät lupsahtavat taas kiinni. Aloitan tutun laulun hiljaa ja silitän hänen päätänsä: Pieni tyttö sinisilmä, punaposki ruususuu. Istu tuohon polvelleni, siinä on sulle laulupuu. 

Katse pysähtyy, tuttu laulu, hän jaksaa sanoa. Takaani kuulen, kuinka pitkän ajan elämässään kulkeneen rakkaan ääni särkyy sanoessaan, miten seitsemänkymmentä vuotta ollaan pidetty yhtä.

Kerran sinä olet syöttänyt minua. Nyt on minun vuoroni. 

Joskus tekisi mieli ravistella. Maailmaa, Suomea, vanhempia, oppilaita. Ihan vain sen verran, että muutamat olennaiset palaset korvien välissä loksahtaisivat paikoilleen. Että tämä hullu röyhkeys voisi laantua ja antaa tilaa kunnioitukselle. Kiitollisuus ja kohteliaisuuskaan eivät kuulostaisi hassummalta. Että olisi rauha. Oleskelurauha, koulurauha, työrauha. Kovaäänisimmät ja kyynärpää edellä etenevät saavat liikaa tilaa ja tallovat samalla toiset jalkoihinsa. Ällöttävää. 

Tarvitsisin nyt kuurin niitä viime vuotisia kullanmurujani. Pitkäksi vuoden aikana hujahtaneita nappisilmiä, jotka suvivirttä kohti nostivat katsettaan pulpetista aamu aamulta ylöspäin. Tai niitä tsemppareita, jotka osasivat uskomattomalla sosiaalisella tilannetajullaan paukauttaa koripallon leikin merkiksi juuri pahimman myrskyn yltyessä. Niitä lukuisia vatsa kippurassa naurettuja hetkiä. Turvallisia aamupiirejä, Niitä harvinaisia hiljaisen työn hetkiä omilla paikoillaan, jolloin joku nostaa takarivistä päänsä ja pysähtyy katseeseen. Hymyilemme. 

Hellyn aika usein. Aivan huomaamattani pysähdyn, kallistan päätäni hieman ja vain hellyn. Hellyin, kun viikonlopun kotimatkallani viereeni istahti vanha mies. Ahtaassa koneessa istutaan hyvin lähekkäin, joten mietin, kuka lie tämä iäkäs, rauhallisesti koneen häslingin ottava mies on. Hän, joka puolivälissä matkaa rohkenee avata suun, osoittaa karttaa yläpuolellamme ja sanoo: Jos nyt hyppäisin koneesta, niin ei tarvitsisi ajaa enää yötä myöten kotiin. Vaan tekeehän se mieli vaimon viereen nukkumaan. Keskustelun avaus ilahduttaa minua ja kerron, että tunnen hyvinkin hänen kotipaikkakuntansa ja etenkin sen naapuripitäjän, mummolani nääs. Vanhan miehen silmät aukeavat ihmetyksestä isolle, ja parin tarkemman sukuselvityskyselyn jälkeen hän katsoo lempeillä silmillään suoraan ja sanoo: hain mummulastasi koiran meille kaheksankytäluvulla. Selvisihän se. Tuntemattomasta tuttava, 

Tai kun hieman kohtuuttomiksi kääntyneiden aamupalalautasten jälkeen nojaan hotellin hissin seinään ja puolivahingossa sanon ajatukseni ääneen siitä, että mitenkähän sitä jaksaa lompsotella messuilla alkavan päivän. Hissin ovet avautuvat ja tuntematon vanhempi rouva taputtaa olkapäälle ja antaa konkarin vinkin: ei muuta kato ku etit mahollisiman pitkän luennon heti ja menet sinne leppäämään! Ai että mikä kokemuksen syvä rintaääni. Muutaman tunnin messuilun jälkeen palaan huoneeseemme hakemaan tavaroita ja kas - tutuksi tulleet kasvot taas hississä. Kysyy hersyvän naurunsa säestyksellä: No pysyitkö hereillä? Pysyin, mainiosti. Stand uppia aamuun ja avot. 

Niin ja tänään. Poika tekee yksin rästikoetta käytävässä. Seuraan hetken kauempaa, kun prepositioita haetaan nyt toden teolla. Kädet menee tutun laulun mukaan suuhun, pään päälle, leuan alle ja taakse. Matala ääni laulaa: in, on under behind. Ja leveä hymy päälle.

Ja vieläkin. Tunnustelen avokadojen kyspyyttä kaupan hevi-osastolla. Viereeni tulee vanna mies rollaattoria työntäen ja ottaa kaksi perunaa hitaasti pottulaarista ja asettelee ohueen muovipussiin. Ei pudota, asettelee. Nostaa pussin rollaattorin koriin ja kääntää menopelinsä toiselle hyllylle. Kierrän itse toiselle puolelle, Kirsikkatomaatit, basilika. Pappa on kohta jo hyllyn kohdalla. Banaanit, kurkku. Hän nostaa katseensa ylimmälle hyllylle ja kurkottaa käsi hieman täristen mutta silti niin huolellisesti ottamaan pienen rasian valmiiksi pilkottuja keittojuureksia muoviin käärittynä. Ja on silmin nähden tyytyväinen. Lihapotut, arvailen, ja lähden hellyyksissäni jatkamaan omia ostoksiani. Palaan hyvän tovin päästä hakemaan unohtamani chilit ja siellähän hän. Pyörittelee keittojuureksia hymyillen kädessään, samassa paikassa, ja uskaltautuu asettamaan ne koriinsa. 

Istahdan tuttuun tuoliin niin kuin olen jo lukuisia kertoja tehnyt ja pysähdyn vastapäiseen katseeseen. Lämpimänlempeään, kannustavaan, määrätietoiseen, purevaan. Minulla on hyvä mieli, kuulen itseni sanovan ensimmäisenä. 

Pikku hiljaa päätänsä nostanut, synkimmän talven selättänyt - aika vahva tunne. Mieli ja minä. Eivät ole minkä tahansa vinkeen vietävissä tai kohtalon koeteltavana. Kerta kaikkiaan! Ei ole pakko, en halua, nyt ärsyttää, haluan enemmän tätä, ei tuota. Voitaisko vielä? Minun elämä, aika, tila. Minun toimet, sanomiset ja seuraukset. Rauhani mun.

Kerään tavaroita päivän päätteeksi. Kirjat pinoihin, varakynät paikoilleen, seuraavan päivän tarvikkeet valmiiksi. Ladon kiiltävänupeat dinosaurustarrat takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa kertaa. Yhtä hienoa työskentelyä, innokasta opiskelua ja ansaittua onnistumista. Nostan katseeni ikkunan takaa vilkuttaviin hulivilisantereihin, jotka juuri päästin vapaalle. Innosta piukeat katseet ja ilosta heiluvat hanskat. Sankarisantereita, mestareita - kaikki.

Huolella koristeltu, haikeudella purettu. Ensimmäinen yhteinen kuusemme. Sai joulunodotuksessa oksilleen monia koristeita, joista iloitsimme pitkään. Oma kuva kuusessa roikkumassa? Ehdottomasti ja tottakai. Vieläpä komeilla kehyksillä. Myöhempää käyttöä varten vielä muutama kehyskoriste tyhjillään. 

Niin, joulu on purettu, loppiaisena jo. Jotenkin vain tämä nurkkaus on jäänyt instagrammin varjoon. Muun päänpurkukanavien jalkoihin. Odottamaan uusia asioita. 

Kevättä. Keveyttä. Tilaa.

Kannattaa käydä hetken pois niin jo on vyötärön ympärillä ruuhkaa. Asioita kerrottavana, osaamisia näytettävänä, jälleennäkemisen riemua. Uskomatonta tämä työni. Ei palkankorotuksia tahi työsuhde-etuja. Ei bonuksia eikä likaisentyön lisiä. Mutta näitä asiaankuuluvia lisäbonuksia säihkysilmien, riemunkiljahduksien ja halauksien muodossa en vaihtaisi mistään hinnasta. Ope kato! Elina oot takasin! Viikko on pitkä aika. 

Ja niin kuuntelen jokaisen asian, kerrottavan ja kysyttävän. Tärkeimmät asiat, jotka halutaan ihan ensimmäisenä kertoa. Ne voivat olla vankkoja mielipiteitä hyvillä perusteluilla: Pidän talvesta kyllä paljon, mutta siitä en pidä, kun huuleni rohtuvat. Sanoo hän, joka mieluummin mittaa sormellaan tuulen suuntaa yleisurheilukentällä kuin heittäisi keihästä. Seisoo vauhdikkaan hippaleikin huiskinnan keskellä kuin tatti ja neuvoo toisia: Kannattaa seistä ihan paikoillaan. Kukaan ei ota kiinni, jos ei hätääntyneenä juokse ympäriinsä. Tai hän, joka suuttumuksessaan istuu suunpielet niin täydellisen kaaren mallisena pukuhuoneissa. Katsoo iloisesti ja kysyy: Milloin on Elina joulu, milloin? Annan vauhtia keinujille. Otan tasapainokisan toisen kanssa. Johdatan joulujuhlaesiintyjäni metsän siimekseen kuusen juurelle ja aloitamme: Joulupuu, joulupuu, metsän kaikkein kallein puu!

Taisi se joulumieli tulla. Ja joulupuu - tupaamme.

Keltakultainen valo ja puolen vuoden alkulämmittely. Molemmat tänään. Havahduttavan kirkas joulukuinen paiste, ja pysähdys puolivuotisen avioliiton äärelle. Hyvälle sellaiselle. Opettavaiselle, mutkikkaalle, tasaiselle, turvalliselle, onnelliselle. 

Kalpea muistutus joulusta tuo euron tarjoushyasintti. Olen yrittänyt kerätä orastavia joulumielen säikeitä kimpuksi ja pitää niistä tiukasti kiinni. Ja silti ovat kadonneet. Hävisivätkö ne siinä, kun töissä iso metalofoni kaatua rämähti jalalleni? Vai siinä, kun yhdeksättä päivää syljen kuumeessa kattoon ja aina yhtä epätoivoisesti odotan seuraavan päivän ihmeparantumista? 

Kannoin kuin kannoinkin joulukoristeet suuresta laatikosta näköetäisyydelle. Laitoin muutaman koristeen muistutukseksi tulevasta juhlasta ja lopun päivää yritinkin tehdä samaa käyttäen hyväksi ajatuksenvoimaa. Kun tätä tekee useamman päivän peräkkäin, on lopputulos jo aivan kohtuullinen. 

Että pahimpaan kiirehullunmyllyyn sitä pitääkin vetää vuodelepoon. Joulujuhlaohjelmaan innolla mukaan tulleet lapset saavat tyytyä ö-vaihtoehtoon. Opettaja saa tyytyä opettelemaan ikuista korvaamattomuuttaan. Sitä, että joku toinenkin osaa pitää englannin kuuntelukokeet, muistuttaa välttämään turhia huolimattomuusvirheitä ja suunnitella joulujuhlan spektaakkelia hallitun hyväksi. 

Sen sijaan sohvaan on painunut jo minun kokoinen kolo. Nettikauppa kuljettaa joululahjat mallikkaasti. Ystävät ja tuttavat voivat vaikka nostaa viime vuonna lähettämämme joulukortin uudestaan piirongin päälle. Tarjoushyasintti on sittenkin aivan riittävä joulukukka. Ja sopivasti kun seuraa, näkee ikkunan takana kulkevissa ihmisissä reitin vakiolenkkeilijöitä. Seuraavaksi alan vilkuttamaan heille. 

Rakas joulupukki, 

olen läksyni jo oppinut. Toisitko ennakkolahjaksi muutaman terveen työpäivän?

Sinä taidat todella pitää siitä, hän sanoo ja kävelee yhteiseen lempipaikkaamme. Sohvannurkasta näkemämme ohikuljijat. Lumen alle peittyneet värikkäät veneet. Harvinaisen marraskuisen kirkkauden. Myöhäisiltapäivän viimeiset valonrippeet. Ikkunaan ripustetun joulutähden. Ja yhteiseen muotoon hakeutuneen elämämme.

Pikalainalla on syynsä. Luen neljäsataaseitsemänkymmentäkolme sivua viikossa kuin ohimennen. Ihan kuin se olisi minulle tavallista. Irtautua omasta todellisuudestani kansien väliseen maailmaan aamupalapöydässä sunnuntain Hesarinkin ohittaen, matolla venytellen, sohvalla lojuten, varpaita sohvan toisen laidan lämpöpatterin alle tunkien. Ja samalla nauraen ääneen tasaisin väliajoin. Tuhahdellen sarkasmille. Virnuillen osuville henkilöhahmoille. Itkien lohduttomasti viimeisillä kymmenillä sivuilla. Ehkä siinä se onkin: kadoksissa ollut kirjojen vahva tehtävä. Herättää tunteita, kannatella kauas, peilata itseensä, paeta pois. 

En ollut saanut yhtään alottamaani kirjaa kunnialla loppuun. Yksi lojuu vieläkin keskeneräiysyyttään auki, toisen palautin kirjastoon loputtominen uusimisten jälkeen. Melkein jo luovutin: mikään ei kolahda. Mikään ei ole tarpeeksi vivahteikas pitämään mielenkiintoani yllä viimeiseen riviin saakka. En ole päässyt omaa monisyistä piirin pyörimistäni edemmäs niin, että keskittymiskykyni olisi riittänyt kokonaiseen kirjaan. Kamalan pitkään aikaan. Aika lailla puoleentoista vuoteen, täsmensi hän. Ja oli oikeassa. Juuri ja juuri kirjan aiheuttamasta eroahdistuksesta selviytyneenä suosittelen:

Kerro minulle jotain hyvää.

Pappa nojaa taaksepäin tuvan kiikkutuolissa ja puhuu taukoamatta. Kertoo kuoripäällisperunoista ja sillivileistä. Siitä, miten on kehitellyt oikein kunnon lihaperunat, joita sitten söi koko viikon. Siis perunaa, makkaraa, perunaa, palvikinkkua, perunaa ja peuran säilykelihaa. 

Pitäjän uusi sokos eli s-marketti on avattu. Liian iso, tuumasi pappa. Hät'päissään ja valikoimien runsaudessa vahinko-ostoksensa otetut sillifileet osoittautuivat kuitenkin hyviksi. Perunan kanssa tahi ilman. Ehdotin kaupan henkilökunnallekin jo, että josko sellaiset kolffiautot olisi tännekin hyvät. Niin pitkät on käytävät nykyjään. Ja ostin sieltä uudesta kaupasta miinus kolmekytä rosenttista tonnikalasalaattiakin. Tai kaksikin. Hyvä tovi poistopäivien ja deadlinen jälkeen syötyjä. Ja hyviä oli.

Raps. 

Istun työpäivän jälkeen sohvalla huilaamassa. Katselen tuttuun tapaan vesistölle kerääntyneitä veneitä. Kalastustauolta palanneita kalamiehiä. Marraskuun matalalta paistava aurinko on juuri laskenut horisontin alle, ja minä saan istua katselemassa sen viimeisiä säteitä puiden latvassa. 

Raps. 

Ikkunan edessä oleva syklaami keskeyttää hiljaisuuden ja pudottaa yhden kukkansa. On ruokkinut sitä ravinteillaan ja antanut sen kukkia. Tukenut sitä ja yrittänyt kaikin voimin pitää sitä kauniin kukkivana huonomuististen kastelijoiden armoilla, kunnes onkin tullut aika. Aika hellittää, päästää irti. Aika antaa tilaa uudelle. 

Pudottaa, hellittää, katkaista, karsia. 

Suojaus,   pelko,   katkeruus, kuorma. 

Tämä viikko on ollu minulle hyvä.

Haassamme meillä on mustikkamaa, oi ystäväin,

kukkaset poimia sieltä myös saa: 

On liljoja, apiloita, 

on ruusuja, ratamoita, 

niin kauniita kaikki, oi ystäväin...

Syyslomalaisia vastassa ensin oli nukkuva mummu, jota emme raaskineet herättää. Tai ei ruahtinu niin kuin toinen meistä sanoisi. Hetken kuluttua jo hereillä. Silmät syttyy, kädet ojentuu ylös halausta hakemaan - antamaan ja ottamaan. Veimme mummun häihimme kuvien kautta. Istuimme sängyn laidalla kylki kyljessä ja kääntelimme sivuja. Ja lauloin meille lauletun, yhden aivan lempilauluistani: 

Seppeleen hiuksilles' painaa jos saan, oi ystäväin.

Muuta en tohdi mä toivoakaan:

On liljoja, apiloita,

on ruusuja, ratamoita,

niin kauniita kaikki, oi ystäväin.

Ruokakärry tuodaan kolisten huoneeseen. Ensin pillerit. Naks, kuuluu vain, kun pienin tabletteja mummulle valmiiksi. Käsi nakkaa ne totutusti suuhun niin, ettei yksikään mene ohi. Mutta ennen ruokaa mummu nappaakin jo valmiiksi tuodun kahvikupin käteensä. Tarttuu toisella kupin korvasta tiukasti ja pitää toisella vielä varmuudella ja litkii kahvin alta aikayksikön. Ja pitää pitkään silmiä kiinni. Nauttii - niin kuin meillä nautiskelijoilla on tapana. Avaa sitten siniset silmänsä ja nauraa ääneen: ja olinpa niinku lehmä turpaansa myöten vesiastiassa! 

Rakas mummu.

Eloni tämänhetkisen tärkeät rajapyykit. Kirjattuna liitutauluun. Ei liian suureellisia tai kauaskantoisia suunnitelmia. Maailmaa syleileviä tai pitäjää pelastavia. Vaan sellaisia, että kahden ihmisen verensokeri pysyy hyvänä ja perhesopu säilyy. Ruokahetkissä eloni ilo.