Muruni mun. 

Kuiva kiitotie ja lentäjän lempisää. Kirkas pääsiäisaamu ja lomailun lempeä ote. Keväinen keveys ja pastellipalletin pakahduttama mieli. 

Muruinen, eloni mun.

Parvekkeellinen luottamusta kevääseen. 
Aurinkokahvit ja valkopyykki. 
Maailman rakkain ihminen. 

Keväiset kukat ja pidentyneet illat. Suremisen keskellä aurinkoinen kevät. Arjen helpottava rytmi. Vahvojen naisten lounaspöytä. Kummipojan hellyyttävä katse muutaman sentin päässä. Kuiva asfaltti ja hiihtotuntien hohto. 

Pitelen kädessäni jo toista päiväunien jälkeistä kahvikuppia. Sohvannurkkani rauha. Räjäytetystä, suuresta, vesi-ilmapallosta aiheutunut pulpettitulva, totuuden karttelu ja yhdeksänvuotiaan suuhun sopimattomat sanat vaatii veronsa. Viime vuoden väristyksiä. Liian tuttua. 

Vanha nainen kävelee ikkunani alla. Toppakengät, toppahousut, nilkkoihin asti ulottuva takki. Kunnon kinttaat ja korvaläpällinen nahkalakki. Kävelysauvat ja suuret silmälasit. Pysähtyy, kääntää kasvonsa veden yllä kimmeltävään aurinkoon ja kääntyy jatkaakseen matkaansa. Nostaakin katseensa yhtäkkiä minuun ja hymyilee leveää, harvahampaistaan hymyä.

Olin ajatellut kirjoittavani lomaviikon löhöilystä, kevätpäivien kirkkaudesta. Ja ajattelen vieläkin, mutta ne ajatukset keskeytyivät. Ensimmäisen lomapäivän lounaskanat jäivät yksin pannulle paistumaan, kun puhelimen toisesta päästä papan ääni kertoi, että mummu on nyt poissa.

Olin juuri ajatellut, että selvisimpäs. Tiukasta työviikosta ennen lomaa, jolloin tavallisestikin tuntuu, että kalkkiviivoillekko tässä kaatuu. Pinnistänyt voimansa viimeiset rippeet niin, että jaksaa juuri ja juuri lomaan asti. Olin ajatellut, että sadat korjatut koesivut, yllättävästi tupsahtanut työhaastattelu ja mummun voinnin huononeminen riittäisivät. Että lomalöhöilyä. Lepoa. Urheilua. Terveellistä ruokaa. Valoa.

Pappa nousee porrasjakkaralle niin ketterästi ja vakaasti kuin on tehnyt jo kohta yhdeksänkymmentä vuotta. Ottaa toisella kädellä kiinni vaatehuoneen vaatetangosta ja kurottautuu ylimmälle hyllylle. Tunnustelee kädellään, etsii ja hamuaa, nostaa sen alas ja kävelee vaatehuoneesta tupaan siniristilippu sylissään nätisti laskosteltuna.

Aamupalalla murheemurtama pappa. Puolisonsa menettänyt, yönsä valvonut. Perheensä ympäröimänä. Uusi aamu. Kyynelten ja kahvin välissä pappa tuumaa hellästi: Taisi mummu tietää, että nyt on loma. Ikuinen loma hänelle. Meille muille mahdollisuus tulla paikalle pian.

Lippu kiinni narunpäihin, ylös asti ja puoleenväliin. Lippu, joka on nostettu niin monesti aiemmin. Laulettu juhannuksen aikaan siniristille ja odotettu, milloin mökkisauna lämpeää. Mummu oli se, joka aina huolehti, että lipunnostossa otetaan aina valokuva. Ja lauletaan. Ja itketään. Ja nauretaan. Yhdessä. Ja sen jälkeen on juustokeittoa.

Kevyt ja kesäinen hellehattu. Kulahtanut punainen villapaita ja usein pölyiset silmälasit. Lukuisat rasvatuubit ja tukevat sisäkengät. Vaaleanpunainen kukkapinni. Monet monet helmet. Mummun kylmentynyt poski ja maallinen jäämistö. Ja enkeli. Sen annoin hänelle joululahjaksi muutama joulu sitten. Pohjassa lukee The Angel of Caring. Muistona minulle. 

Nauravaisesta, empaattisesta, huolehtivaisen hellästä - niin rakkaasta mummusta.

Se tutun pehmeä iho ja harmaankarheat hiukset. Vaalean siniharmaat silmät, joissa jo kauaksi mennyt katse. Hetkellisesti palaava hymy ja elämän syvin tyytyväisyys. Minulla on hyvä olla, hän sanoo ja silmät lupsahtavat taas kiinni. Aloitan tutun laulun hiljaa ja silitän hänen päätänsä: Pieni tyttö sinisilmä, punaposki ruususuu. Istu tuohon polvelleni, siinä on sulle laulupuu. 

Katse pysähtyy, tuttu laulu, hän jaksaa sanoa. Takaani kuulen, kuinka pitkän ajan elämässään kulkeneen rakkaan ääni särkyy sanoessaan, miten seitsemänkymmentä vuotta ollaan pidetty yhtä.

Kerran sinä olet syöttänyt minua. Nyt on minun vuoroni.