Istahdan tuttuun tuoliin niin kuin olen jo lukuisia kertoja tehnyt ja pysähdyn vastapäiseen katseeseen. Lämpimänlempeään, kannustavaan, määrätietoiseen, purevaan. Minulla on hyvä mieli, kuulen itseni sanovan ensimmäisenä.
Pikku hiljaa päätänsä nostanut, synkimmän talven selättänyt - aika vahva tunne. Mieli ja minä. Eivät ole minkä tahansa vinkeen vietävissä tai kohtalon koeteltavana. Kerta kaikkiaan! Ei ole pakko, en halua, nyt ärsyttää, haluan enemmän tätä, ei tuota. Voitaisko vielä? Minun elämä, aika, tila. Minun toimet, sanomiset ja seuraukset. Rauhani mun.
Kerään tavaroita päivän päätteeksi. Kirjat pinoihin, varakynät paikoilleen, seuraavan päivän tarvikkeet valmiiksi. Ladon kiiltävänupeat dinosaurustarrat takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa kertaa. Yhtä hienoa työskentelyä, innokasta opiskelua ja ansaittua onnistumista. Nostan katseeni ikkunan takaa vilkuttaviin hulivilisantereihin, jotka juuri päästin vapaalle. Innosta piukeat katseet ja ilosta heiluvat hanskat. Sankarisantereita, mestareita - kaikki.
