Kaikkien aikojen epäjärjestelmällisin pakkaaja. Kantaa laatikon ja pari kerrallaan kellarista työn alle. Täyttää puoliksi tai kokonaan ja uppoaa hyvin herkästi valokuva-albumeiden muistoihin. Kuviin, joissa mummulan kesässä ollaan lipputangon edessä. Hellepäivänä alusvaatteisillaan - maalla. Tai kymmenen vuoden takaiset kuviin Hailuodon lautalta, missä nuoret tytöt matkaavat viikonlopun vapauteen vinhan merituulen sekoittaessa hiuksia. Kanada-kesän loputtomat preeriamaisemat ja ylioppilasneidon vilpitön valoisuus.

Tämä pakkaaja toimii luonteelleen uskollisesti. Välillä  hän pakkaa astioita, pesee ikkunoita, pakkaa kirjoja, karsii vanhoja vaatteita, plaraa viime jouluisia joulukortteja, lähettelee viestejä ystävilleen kaappien perältä löytyneistä muistoista ja aloittaa kierroksen uudestaan. Olisikohan aika jo heittää lapsuudesta asti mukana kulkenut vaaleanpunainen hammasharjakotelo jo pois? Entä opiskelukimppakämpän asukkien viestivihkonen? Kyllä ja ei.

Pyykkikone on lopettanut pesuohjelmansa. Ripustan vaivalloisesti kaksi isoa parisängyn lakanaa kuivumaan pyykkitelineeseen ja hymyilen - kaksi tähän tarvitaan. 

Elän kolmea aamukampaa. Päivä päivältä pienentyvät. Loppuvat ja aloittavat uutta.

Kahdeksan päivää. Kannan ensimmäisen muuttolaatikon kellarista. Vein ne sinne kaksi vuotta sitten jemmaan siltä varalta, jos en tässä eläkeikääni asti asukaan. Jokaisessa asunnossa oma tarinansa. 

Kaksikymmentäkahdeksan. Kyykötän keväthameessa ja nilkkureissa sinnikkäästi koulun pihalla olevan lumivuoren takana piilossa. Pallo paikalla! huutaa kuutosluokkalaiseni ja ampaisee etsimään. Vaihdan paikkaa puun taakse pellavatukkaisen pojan seuraan ja kuuntelen, kuinka pitkästä aikaa hengitykseni kiihtyy jännityksestä. Ope nähty!

Viisikymmentäneljä. Katson lattialle ja pöydän kulmaan kertyneitä papereita. Laskuja ja kuitteja, tarjouksia ja muistilappuja. Vihkosia ja ohjeita. Yksi niistä alkaa: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä...

Sitä varten viikonloput ovat, sanoo ystävä ja istahtaa jakamaan lauantailounastani. Vain yhdet päiväunet eilen riittivät sittenkin. Illalla kädet löytyvät näpertämästä keskeneräisiä suunnitelmia näkyväksi tuotokseksi. Kiitos, tulen mielelläni, kuulen aina vaan uudestaan. Ja aina vaan tekee mieleni hymyillä entistäkin leveämmin. Sitä varten, kaksi kuukautta.

Vuosi sitten Kööpenhaminan vapusta tuliaisena kannettu vihko on dottanut kärsivällisesti sisältöään. Ensimmäisen sivun loppuun merkintä: Juoksulenkillä kävin katsomassa, miten yhteiset tulevat ikkunamme loistivat ilta-auringossa. Saan säilyttää jokeni. Minun onneni ja iloni.  

Olen istunut pokkanaisten kanssa pitkällä brunssilla. Heidän, joiden kanssa on saattanut vierähtää pitkä tovi näkemisessä. Heidän, jotka jo ties miten paljon yli kymmenen vuotta sitten kampesivat toisensa pikkuisiin huoneisiin juttelemaan niin hiljaa, ettei vanhemmat herää. Ruinasivat kyytejä kylään ja kotiin. Odottivat ensimmäistä ajokortin saajan täysi-ikäisyyttä vapauden tunteen vallassa. Että voi ahdata neljä kapeaa takapuolta Passatin takapenkille kohti milloin mitäkin. Nostivat toisen jalan tilan puutteessa toisen päälle. Vaihtoivat jalkojen asentoa yhtä aikaa ja hyvin mahtuivat. Kaarsivat vielä kerran Lidlin pihaan ostamaan tarjouslimpparia mökkireissuille ja ajattelivat olevansa elämässään niin huipulla. 

Ja olivat! Silloisilta ajoilta on paljon muuttunut muutakin kuin kapeat takapuolet. Pokkanaisten sisin on sama, vaikka tarjouslimppari ja sipsipussit ovat saaneet pöytäkavereikseen hieman muutakin. Pokkanaiset puhuvat suoraan, rämpivät eteenpäin, halaavat tiukasti, nauravat makeasti. Uskovat siihen, mitä tekevät. Siihen, mitä haluavat. Aika naisia, sanon minä.

Mutta en tiennytkään, että sadonkorjuun aika on maaliskuussa. En tiennyt ennen kuin tyttö ojensi kortin. Anteeksi, siinä luki. Kaikesta. Kaksi kuukautta suvivirteen. Taidan olla yhden lahjani jo saanut.