Joo, joo, ihan kohta! Maanantaita varten kirjahyllyssä notkuneet tenttikirjat luovat tuomitsevia silmäyksiä. Makaavaat sohvalla aukinaisina ja reporankoina. Hyvin rauhaan jätettynä ja levänneenä. 

No kun on just nyt muutakin tekemistä, selitän niille joka päivä. Huomioin heitä sisältöönsä nähden hyvin vähän, mutta sitäkin tehokkaammin. Kun niiden vierellä olisi myös kaksisataaneljäkymmentäseitsemän korjaamatonta koesivuakin. Hirmu hienot tarinat vihkoissa odottamassa lukijaa ja arvioitsijaa. Pipon sisään käpertyvä nyyhkivä murrosikäinen ja kämmenselkää silittävä opettaja.

Se on priorisointikysymys, selitän itselleni ja uskollisesti odottaville ja myös itse järjestämilleni velvollisuuksilleni. On ihanan aikaiset joululaulut ja juoksumattona pehmeän keltaiset tienreunat. Hamstraan tarjoushiuslakkaa koko talveksi ja alennusirtsareita matkakarkeiksi. Pakkaan viikonloppulaukun valmiiksi ja leikkaan aamuisen Hesarin vinkit jääkaapinoveen. Halatessa huolet kevenevät, luen uudestaan ja uudestaan.

Jotenkin pidän tästä syksystä kovasti. Eikä se näytä edetessään yhtään huononevan! Mutta missä välissä se tuli? Huomaamatta. Ja yhtäkkiä on aamut, jolloin saa raaputella valkoisiin autonikkunoihin koukeroisia kuvioita. Onneksi en kerennyt viedä kesäteloille skrapaa ja lumiharjaa. Hitaus on joskus hyväksi. 

Ja mitä se viisas mummuni siellä sängyllä pötköttäessään sanoikaan? Kunhan muistaa, ettei hättäile eikä hättäänny. Niin monessa totta. Tämän syksyn viisaus.

Mummun puhe pulppusi iloisesti, vaikka hengitys kulki vaikeasti. Äänestä kuului hymy. Viimeksi loikoiltiin sängyllä, mummu ja minä. Kuiskasin korvaan salaisuuden ja lupasin soittaa myöhemmin.

Minä jo oon tässä ihmetelly, että mihin se Elina on hävinny? Ei oo näkyny eikä kuulunu. Äitilleski jo soitin, että missä se tyttö on. Se vaan naurahti vähän ja sano, että nuilla nuorilla taitaa olla monenlaisia menoja.

No on! Lyödä, opetella, täsmätä, polkea, hymyillä. 
            Palloa, golfia, kalentereita, kaasua, hänelle. 

Kohtuullisuutta, kiitos. Löydän lähes satavuotiaan mummoni lattialta kaatuneena. Säikähdän niin, että tärinän lakkaamiseen tarvitaan puhelu muutaman sadan kilometrin päähän. Eilen sairaalasängyssä pötköttävä mummu oli jo hieman entisellään. Pyyhin poimuisista silmistä monen sekavan päivän unihiekat pois kostealla paperilla. Ilme kirkastuu, molemmilla. 

Töissä vastaanotan täyslaidallisen rikkinäisyyttä. Vuosien aikana kertynyttä repaleisuuden raivoa. Epätietoisuuden turvattomuutta. Kun moni asia menee nyt liian hyvin, hän rikkoo tilanteen ennen epätodellisen hyvän loppumista. Mää vihaan sua! Mää saan lähtä millä mielellä viikonlopun viettoon ku mää haluan. Mää en kato sua! Heippa ja haista *****. Mää vihaan sua! 

Niin se kohtuullisuus. Se on sitä, että tänään laitan vaaleanpunasävyiset silmälasit päähän. Eikö ole kohtuullista?

Onnistuneita musiikintunteja. Tekemisen meininkiä ja cupsong. Me ja meijän luokka. Kiitosta ja kehuja. Kokousaplodit hyvin tehdystä työstä. Ääni muutaman sadan kilometrin päässä. 

Viikonloppuna mallailen uusia syyskenkiä kaupassa peilin edessä. Tuntematon vanhempi nainen kävelee ohi. Pysähtyy kuitenkin, kallistaa päänsä ja sanoo: tiedätkö, näyttää jotenkin todella hyvältä. Niin mikä? Tämä minun elämä vai uudet kengät? Molemmat - tunnen. 

Oppilaat kirjoittavat hellyyttävän rehellisiä kirjeitä minulle. Kertovat skeittilaudoista, kesän Powerparkeista ja alkusyksyn tunnelmista. Siitä, miten olen heidän mielestään luotettava ja avoin. Ja kun kuulemma naurankin vielä! 

Makaan pimeässä jumppasalissa loppurentoutuksen aikana ja kellun kaikessa hyvässä. 

Silitetty, oijottu, paikattu, hellitty, hyvin kohdeltu, kiitetty, kehuttu, arvostettu, rakastettu.

Aamujunan eteisessä

kuulaana syyspäivänä tapasimme.

Täynnä, sanoin minä, ja sinä:

Aurinkoa. Maailma.

(R.Rasa)

Että aamu voikin olla epätodellisen sumuinen. Viikonlopun reissun jälkeen polkaisen peltiheppani käyntiin niin arkisen tavallisesti. Harmasta taivasta vasten näkyy, miten tuulilasin yläkulman pölykerrokseen on piirretty varma kuvio.

Toisen valitsemat karkit ovat aina yllätyksellisen hyviä. Niin kuin tänään.

Kroppa antoi lepomääräyksen ja pakotti parin päivän lepoon. Ääninäytteen ottaja antoi itseoppineen diagnoosin, eikä ollut mitään tarvetta nousta häntä vastaan. 

Aivojumppaa tarvitessani taputtelen rytmejä villaviltin reunaan. Vaihtelen positivspelaren rytmistä idylliin. Sängyltä sohvalle. Tänään on jo parempi, huomenna tarpeeksi terve. 

Jääkaapin ovi saa taas uuden reseptin parin kokeilulistalle päätyneiden ja muiden lippulappusten joukkoon. Torstai on toivoa täynnä! 

Ja ovessamme lukee se tuttu ajatus, jota haluan seurata, siihen kasvattaa, siitä puhua: 

Unelmoi, lapseni

kauniista asioista.

niin sinusta kasvaa

onnellinen ihminen.

              

                   (E.Karjalainen)

Kuten tänään ja eilen. Toivottavasti huomennakin. Usein ajatuksen ohittaessani lue sen. Että muistaisin! Todella. Pyydän oppilaitani lukemaan ajatuksen rauhassa ja ajatuksen kanssa. Säheltävät sankarini, kuuliaiset kullanmuruni. Ope hei mei ei muistettu tänään kertoa viikonlopun kuulumisia! Murkkuikäiset tuittupääni, niin taitavia ja kohteliaita. 

Unelmoi lapseni...Mutta mistä? Uskallatko unelmoida siitä kauneudesta, josta et edes tiedä? Poimin sylillisen omenoita ja uskon unelmaani aina vain enemmän.