Niinkuin meri 

on ihmisen elämä, 

tyynet ja tyrskyt 

siinä vaihtelevat, 

ja vaahtopäiden vaimentuessa 

kimaltelee aurinko 

kirkkaampana kuin koskaan. 

Uljaasti ja täysin purjein 

on elämän merelle uskallettava mennä, 

sillä kootuin purjein 

satamassa lepäävä laiva 

on vain surullinen sivustakatsoja 

elämän suuressa seikkailussa.

Raili Malmberg 

Sitä taas on kuljettu vuosi joidenkin lasten elämässä. Rinnalla, edessä, takana. Toivottavasti näitä vuorotellen. Tänään hyvästelin ensimmäiset varaslähdön lomalle ottaneet kuudesluokkalaiset. Sen nappisilmä hulinasanterikin, joka kesken luokkatoverin pitämän puheen nousee, ottaa vahapurkkinsa repusta, kävelee luokan peilin eteen ja sutii vahaa muutamalla varmalla vedolla vastaleikattuihin hiuksiinsa. Niin että hyvää kesää, mukavaa yläasteen aloitusta ja mitäs muuta? No ainakin sanon sen, kuinka mukavaa häntä oli opettaa. Hiusten sukija, tuolilla keikkuja. Hän joka ensimmäisenä juoksee vastaan ja esittelee riemuissaan kovalla työllä ansaittua seiska plussaa.

Jalkapallokentällä kuhisi. Oli suuren urheilujuhlan tuntua, kun opettajat asettuvat riviin haastajiaan vastaan. Kuudesluokkalaisia on kolminkertainen määrä. Se tietää nopeita vaihtoja ja opettajille kolminkertainen määrä juoksemista. Kymmenen minuutin jälkeen yleisön keskittyminen on jo herpaantunut. Ensimmäiset kolme peliin osallistumatonta on jo kiivennyt puoleen väliin kentän laidalla olevaan mäntyyn. Tekemäni ratkaisumaali 1-0 oli poikain mielestä täysi munkki. Ja siinä he ovat varsin oikeassa. Mutta se pelin tunnelma, jännityksen kuhina, tsemppi ja tekemisen meininki. Liidin sen varassa illan! 

Iltapäivällä kaivamme tusinan verran kultareunaisia aurinkolaseja pahvilaatikosta. Harjoittelemme lauantain opettajien esittämää laulua ja tunnelma on taattu. Olin unohtanut tämän yhdessä musisoimisen, mitä viime vuonna oli paljon. Meissä on tusinan verran monitaitoista, työhönsä sitoutunutta ja persoonallista opettajaa. 

Taidan olla kovin tyytyväinen.

Viikonloppuna kannan lukemattomat lehdet jokirantaan. Köllähdän työntäyteisen viikon päätteeksi tyynyn kanssa nurmelle ja aloitan arviointien ja juhlien jälkeisen lomautumisen. Kirppistelen, löydän, ihastelen. Istun, syön hyvin, vietän kesälomalta tuntuvaa viikonloppua hyvässä seurassa. Ja kannustan. Kannustan nuita ahkerasti neljä tuntia juoksevia jalkoja täydellä isosiskon ylpeydellä. Vielä viisi työpäivää.

Hyvän päivän aamuna huomaan körötteleväni tutun auton perässä. Risteyksessä vilkutan toiseen suuntaan kääntyvälleni isälleni ja jatkan kohti kevätjuhlapäivää. 

Iltajuhlaa ennen yli kolmekymmentä peikkopoika kulkee käsieni lävitse. Pidän leuasta hellästi kiinni, sudin mustaa kasvoväriä kulmakarvoihin ja parransängiksi poskiin. Sotken kolmasluokkalaisten kullanmurujeni hiuksia pörröiseksi peikkopääksi niin, että luokan täyttää geelin ja hiuslakan voimakas tuoksu. 

Kalastelen kiemurtelevia ja kasvoväristä kauhuissaan olevia poikia käsittelyyni. Ja siinä kun he ovat, kukin vuorollaan, tapittavat suoraan silmiini ja pysähtyvät kuunteleemaan, valmistautumaan, kohtaamaan. Niin siinä se on. Tämän työn ydin. Opettajan ja oppilaan kahden välinen kauppa.

Kiipeän puolapuihin ja työkaveri nostaa linnunpöntön kerrallaan yläilmoihin. Havupuun tuoksu täyttää koulun jumppasalin ja huominen kevätjuhla on puitteiltaan valmis. Kuuntelemme kajareista Suvivirttä repeatilla ja jokainen meistä allekirjoittaa opettajan lempilaulun. Kuuntelemme nyt kun voi, vielä kun saa.

Illalla nautin ensimmäisestä rullaluistelusta ja lomautuneesta mielestä. Katson ikkunasta juuri parahiksi ja todistan: pääskysestä ei päivääkään.

Mehut pois -päivän jälkeen on pakko keittää iltakahvit ja palata kuvien avulla vappuherkkuihin ja herkkumaisemiin. Otimme parin ravintolan suositukset todesta ja eivät todella olleet turhat. Kaikki Köpikseen matkajaat: pizzeria Mother on kehujensa arvoinen! Oli vaatimattomasti maailman parasta pizzaa, palvelua ja miljöö.

Kiedon itseni uuteen pehmoiseen villahuiviin.
Järjestelen uusia lusikoitani edellisten Reykjavikista ostettujen pastellinsävyisten joukkoon.
Mittailen vieläkin ääneni riittävyyttä, iltojen tietoista hiljaisuutta.
Arvioin kulunutta lukuvuotta sanoin, numeroin, katsein, ilmein, elein.
Lasken jäljellä olevia vähäisiä työpäiviä.
Suunnittelen, haaveilen, järjestelen ja ennakoin tulevaa.

Sitten istahdan hetkeksi mummun muutamakymmen kiloisen vartalon viereen. Jalat tuskin erottuvat paksun villaviltin alta, mutta siinä istuessani tunnen, miten koukussa olevat jalat lämmittävät kylkeäni. Toistan päivän ja kellonajan monta kertaa. Luetutan purkin kyljestä tekstin liekö monennettakohan kertaa ennen hörppäystä: Ruusunmarjakeitto... Jaa, sitäkö on tuollastakin? Ja sinne mummu aina jää. Odottamaan, milloin ovi taas kolahtaa. Milloin voi kysäistä: Kuka tuli? 

Eräs talousasioiden asiantuntija sanoi kerran minun olevan kuluttajana myöhäinen omaksuja. Ja sitä juuri olen. Mökkikausi sisustuksessa on varmaan jo hiipumassa, mutta mökit monessa muodossa päätyivät nyt vasta omaan ulottuvuuteeni. Toiset mökeistä on ihan vain herttasia, osa käytännöllisiä. Moni molempia. Sitä paitsi, on mukava kuorruttaa jääkaapin ovi vaaleanpunaisilla muistilappumökeillä.

Ihminen kasvaa näissä kohtaamisen hetkissä. Ihminen on olemassa toisen ihmisen silmissä. 

 Minä olen olemassa siellä katseessa ja sen katseen kautta hiljalleen tulen tunnistamaan itseni.

Istahdan tyhjään odotusaulaan, kaivan opekalenterini välistä esiin paperia ja mustan ohutkärkisen tussin. Kiskaisen matalan pöydän lähemmäs ja kumarrun työn ylle. Uppoudun perjantaisen kuvistyön kokeiluun niin, etten kiinnitä huomiota pöydän toiselle puolelle tulevaan henkilöön. Hän nappaa lehden käteensä, ja vilkaisen siistiä, salkku kädessä tullutta pukumiestä. Keskityn työhöni. Nautin työn tekemisestä, tarkasta vapaudesta.

Pukumies ei ole päässyt lehdessään kantta pidemmälle. Nostan katseeni kuikasta ja keski-ikäinen mies hymyilee. Teet tarkkaa työtä, hän sanoo. Kerron vesilinnuista, kaloista ja kolmasluokkalaisista. Kerron tarkan työn ihanuudesta, viivojen vapaudesta. Mies kuuntelee, katsoo pitkään, ymmärtää. Nimemme huudetaan yhtä aikaa, jolloin nappaan kuikkani mukaan ja nousen.

Illalla palaan kuikkani pariin ja kuuntelen Kirjakerhon Viikon kirja -ohjelmaa. Jään miettimään katseen merkitystä. Sitä, miten ihminen elää katseessa, toisen ihmisen silmissä, huomattuna. 

Hipsin mummulle ruokakassi kädessä. Silliä, luumujugurttia, kahvia ja palasokeria. Nenäliinoja ja kahvipullaa. Mummu nukkuu sängyssään niin sikeänmakeasti, etten henno herättää. Nostelen ostokset paikoilleen. Pilkon pullaa parin palan annospusseiksi pakkaseen asti. Täytän kaffepurkin. Heitän vanhentuneet muikut pois. Kastelen pöydällä olevan keltaisen krysanteemin, jota mummu kutsui äitinsä sanalla ringanlumma. (Google kertoo: ringanlumma = kehäkukka.) Vien muutaman nesduukin nukkuvan mummun yöpöydälle ja seisahdun katsomaan, miten satavuotias sormi lyö unissaankin välillä tahtia tyynyn reunaan.

Ja mun on vaikee kestää sitä tunnetta. Mää en vaan meinaa pärjätä sen tunteen kanssa, koska onnen voi menettää.

(sitaatit: Kaija Ruurikkalan haastattelu, Viikon kirja -ohjelmasta)

Putsaan reissupölyt kengistä ja samalla koko kämpästä. Loman jälkeinen arki tuntuu käheänä äänenä ja tukkoisena nenänä eikä omaa ilmastointia edistä yhtään kaikkialla pintoja reilusti peittävä pölykerros. Putsasin läpikulkutien ilta-auringolle.

Köpis oli söpis, ehdottomasti. Reipas kulkutauti molemmilla matkalaisilla hidasti tempoa melko lailla minimiin, mutta antoi myös samalla tilaa mojoville kahden tunnin päiväunille hotellin ylellisyydessä. Nyhavnin laiturilla istuimme voffelit kourassa ja kuuntelimme paatillaan lauleskelevia merimiehiä. Idyllistä, eikö?  

(Jatkuu seuraavassa numerossa.)