Kuiva asfaltti rapisee pyöränrenkaan alla ihanasti, kun viiletän pitkin pitäjää. Mummu saa hernerokkaa ja juttuseuraa. Joo on kirkossa taas harjoitukset siellä ylhäällä urkujen vieressä. Pitäis pellolle viedä evästä. Katos, sorsa vilahti tuossa. Sammuta vaan valot tästä, mutta piä tuvassa valot. Voitte vaikka veisata siellä porukalla. Mutta muistaa nimeni ja minä hänen. Tarkistan sen, mennen tullen. Ja sitten nauretaan joka kerta toistuvalle nimileikillemme. 

Pilates katkaisee filmin ihanasti ja ystävä paistaa iltapalaksi kananmunia. Ajatukset lentelee viime viikonlopun ihaniin kummitytön ristiäistunnelmiin, huomenna koittavaan lomaan ja vuoden takaisiin mehut pois -tunnelmiin. 

Lasken punakynän ja korjausteipin kädestäni. Luovutan kalkkiviivoille kolmen kokeen päähän ja nostan pinkan hyllylle odottamaan loman loppua. Ei, ei jaksa. 

Sitä paitsi: rakastan näitä huhtikuulta tuntuvia kuulaita iltoja. 

Hullaannun! Palaan töistä laukussani 75 korjaamatonta koetta. Vatkaan malttamattomana takki päällä vaniljavaahdon valmiiksi ja lataan kahvin napsautuksen päähän. Sujautan kumpparit jalkaan ja painun pihalle. Äkkiäkös tämä yllättäen saapunut kevät yhden hiihtoloman odotusväsymyksen peittoaa. Uskomatonta. Kuusi astetta ja täyttä paistetta. Eikä sulavat lumet haittaa yhtään. 

Oli muuten hilkulla, etten kantanut kaffea ja lappapuuroannosta pihamaalle. Nojailin seinään ulko-oven edustalla auringonpaisteessa ja sain hymyileviä katseita. Parvekkeen ovi auki ja kevättä tupaan! Ja ehkä vilkaisen vasemmalla silmällä niitä kokeita..

Huomasimme papan kanssa olevamme saman mittaisia. Pappa hymyili korvasta korvaan, nojasi himpun verran eteenpäin ja antoi nenänpäällään omaani pienen sähköiskun. Rapsutan papan tutun tuntoista lapaa ja karheaa poskea. Pappa kutittelee ohimennessään jalkapohjiani ja koppaa kainaloon. 

Illalla seuraan hartaudella toimitettavia rutiineja. Ensin taskulampun kanssa eteisen sähkötaululle. Kirjanpitoon vuorokauden sähkönkulutus. Sitten kopautus ilmapuntariin, kurkkaus lämpömittarin vuorokauden lukemiin ja tärkeät tilastot huolellisesti ylös. Tuulen suunnat, sademäärä, lämpötilat ja kaikenmoiset kulutukset ja tilastot. Kysy mitä vain, pappa kyllä tietää.

Kysyin, muistaako pappa näin lauhaa talvea. Kertoi talvesta 40-luvulla, jolloin oli tammikuussa potkiskellut peltoa ja miettinyt, kylvisikö siihen silloin ruista. 

Saunan jälkeen vanha kunnon Ossuuspankin pipo päähän lämmikkeeksi ja huolellinen taitos korvien päälle. 

Tunsin itseni hifistelijäksi, kun hörpin itsetehtyä ja pullotettua smoothieta salilla töiden jälkeen. Ja vielä sävy sävyyn kuteiden kanssa, vahingossa. Blenderi laulaa harva se ilta ja marjavarasto hupenee hyvää vauhtia. Vaan antaa potkua!

Hurlumhein keskellä haen tilaamani kesämekon sen noutopaikasta. Kesätuska yltyy räntäsateen kanssa samaa tahtia, ja voisin hypätä koko talven yli suoraan kesään.

Illalla kaivelen karkkituskissani kuiva-ainekaappia. Kurkkaan maustekoriin ja löydän kuin löydänkin muutaman, syksyisen Mariannekarkin helpottamaan hätää. Rapina rauhoittaa. 

Tämä pulla on minulle merkki siitä, että selvisin hengissä tästä työviikosta. En kolhuitta, kivutta tai helpolla. Mutta että selvisin. Arkiviikon ja viikonlopuun väliin jäi pullan kokoinen kolo.

Tiukasti katsekontaktin pitävät ykkösluokkalaisen silmät huuruisten uimalasien takaa. Tapittavat luottaen, että opettaja pysäyttää haparoivalla alkeiselällä polskivan pienen vartalon ennen altaan  päätyseinää.

Lentelevät penaalit, hajoitetut tuolit, hurjat puheet, solvaamiset, uhkailut, huutamiset, haukut, itkut. Kipu, tuska, pelko, jano. Aikuisen jano.

Kädenpuristuksia. Anteeksipyytämisiä ja -antamisia. Huokauksia.

Sitten pieni poika kurottautuu ovensuussa päälaelleni, pörröttää aukinaisia hiuksiani ja sanoo: Hyvä ope!

Katoava luonnonvara: herätyskello. 

Puhelimeni on elänyt jo tovin aivan omaa elämäänsä. Syttyy ja sammuu oman tahtonsa mukaisesti, jättää herätyksiä herättämättä ja yksi kohta kosketusnäytöstä ei toimi. Laiskuus viedä puhelin huoltoon iskee, kun pelkää saavansa jonkun romun lainakapulaksi ja omansa takaisin vasta ensi jouluna. 

Kolusin markettien kellohyllyjä tänään pikku paniikin kanssa. En jaksaisi kovin montaa työaamua missata toimimattoman herätyksen takia, joten kello-ostoksille mars. Valinnanvaraa voisi kuvata surkeaksi. Tai jos pitää Mikki Hiiri ja Hello Kitty -kelloista, olisi tärpännyt jo toisesta hyllystä. Kympin hätäkello on nyt sijoitettu arvolleen kuuluvaan keittiön romunurkkaan. Läpäisi kuitenkin testin. Rasittava ja villiintyvä piipitys kuuluu varmasti naapuriin asti, mutta jospa ainakin herätyshuolet vähenisivät. Ja en tietenkään ottanut sitä makuuhuoneen puolelle. Ärsyttävä raksutus, hyi.

Astun Prisman pyöröoviin ja näen, miten nassikka juoksee käsi ojossa painamaan ovia hidastavaa invanappia. Isänsä hihaan tarttuva koura on ratkaisevan hetken myöhässä ja matelemme hitaasti pyörivissä ovissa, omissa puolikkaissamme. Haen isän katsetta ja hymyilen.    

Pimpom. Pimpompimpompimpom. Huutelen postiluukusta 97-v mummuani, josko hän jaksaisi tulla avaamaan oven. Onko siellä joku? Eikö sulla ole avainta? Tule alakautta... Täh? Ohikulkeva hoitaja avaa oven ja siellähän se mummu loikoilee. Sängyssä myssy päässä ja puoliksi hautautuneena isojen tyynyjen alle. Riisun takkini ja istahdan sängyn reunalle. Otan hiirenkorville taitellun virsikirjan mummun yöpöydältä ja aloitan ensimmäisen korvamerkatun värssyn. Ja mummu muistaa. Laulaa mukana tutun matalalla äänellään, tapailee sanoja ja sormeilee tyynyn reunaa virren sävelkulkua mukaillen. 

Äitille halkoja uunin eteen. Isiltä talvipäivälle ihanaa, pitkään muhinutta lammaspataa. Illalla ystäviä. Täyteläinen lauantai.