Eilen illalla poncho lämmitti elokuun viimeisimpiä illanistujaisissa. Tänään ikkunan alla on ollut sivouspäivän myyjiä, joiden pinoista kävin noukkimassa pari mukavaa paitaa. Nyt vuorossa omenat: paistosta ja sosetta. Radiosta hyvää musiikkia, kohta päiväkahvivieraita.

Muistilapulla ensimmäisten kurssikirjojen nimet. Puolitoista vuotta taukoa ja nyt taas parinkymmenen nopan verran uutta settiä. Opintokaverikin on paras mahdollinen. Koetetaan muistaa välillä keskittyä itse aiheeseenkin!

Sitä ennen - viikonloppu ja rauha maassa.

Ei se hyvä päivä tarvi sisältää ihmeitä tai lottovoittoja. Se sisältää yhden kirkassilmäisen kolmasluokkalaisen kommentin: ope sää oot maailman paras enkunope! Kahden viikon ainutlaatuisella kokemuksellaan eikä tippaakaan epäilystä sanoissaan. Että ihan näissäkin piireissä, näillä taidoilla voi olla maailman paras. 

Hyvä päivä oli myös pitkä lehtien lukuhetki parvekkeella. Ihanaa selata kaikki ilmaisjakelulehdet ja mainokset rauhassa, lopetella keskeneräinen Hesari. Haahuroida kämpillä ja vaihtaa puhtaat lakanat. Lähtä etsimään kylpyhuoneeseen isompaa mattoa ja kattolamppuun lamppuja. Palata ilman mattoa, ilman lamppuja, mutta pari koria hattuhyllylle löytäneenä. 

Parvekkeella on paikkaansa etsivien sisustustavaroiden sijoituspaikka. Muutaman euron puuarkku kierrätyksestä sai valkosta pintaan. Ikkunassa pala taivasta. Iltapalaksi voinokareessa, tilkassa vettä, kanelihyppysellisessä ja ruskeassa sokerissa keitettyjä omenoita ja kreikkalaista jugurttia. 

Taitaa vähän hymyilyttää.

Kuva ajalta, jolloin kerkesi pysähtyä matkalla ihan vain varta vasten ottamaan kuvaa kauniista pohjalaisesta peltomaisemasta. Tänään aamulla tankkasin autoakin vain kahdella kympillä aikaa säästääkseni. Naurettavaa. 

Kaksikymmentäyhdeksän viitosluokkalaista ja keskustelua uskonnontunnilla maailmankuvista, maailmansynnystä, tieteestä ja Raamatusta. Koko ajan ainakin viisitoista räpylää pystyssä pyytämässä puheenvuoroa. Onneksi edes puolet yritti viitata, sillä opetuskeskustelu niin suuren ryhmän kanssa on aika reipas haaste. Kiire ja riittämättömyys. 

Oon tässä muutaman viikon aikana tuumaillu, että samanaikaisopettajuus on cool juttu, jos 

a) opetettavia luokkia on alle kolme (ei viittä tai kuutta)

b) suunnittelu eli keskustelu- ja kohtaamisaikaa opettajille on varattu suhteessa opettajien lukumäärään. 

Välillä tuntuu, että oma työnkuva on muuttunu muistuttamaan jonkin sortin nopean toiminnan yksikköä. Pedagogiikkaa rajoittaa luokkatilojen rajallisuus ja siellä täällä työskenteleminen. Suuret ryhmäkoot ja jäsentymätön toimintamalli. Minuuttipelillä toimiva ruokailu melkein vuorokoulujärjestelmä. Pyh ja pah pedagogiselle vapaudelle! Sitä paitsi mitä jos nykysuunta on vain se, että kasvatetaan ryhmäkokoja kolmestakympistä ylöspäin ja lisätään opettajien määrää, niin kysynpä, vain: kuka kerkeää kysyä lapselta, mitä kuuluu? Luokkakuvat alkavat kohta muistuttaa armeijan komppaniakuvia. 

Sitten yhtäkkiä huomaan, että joku kikkarapää on singahtanut halaamaan minua. Resurssiopettaja, enkunope, sillon tällöin tuleva ope tai mikä lie. Hyvä muistutus itselle siitä, että merkityksellisyys voi muodostua hetkessä. Halausta ei estä ryhmäkoko tai vähäiset määrärahat. Muistin vieläpä kikkarapään nimen oikein, yhden sadasta neljästäkymmenestä vakituisesti opetettavasta lapsukaisesta. Se oli ensimmäinen halaus tälle vuotta. Eipä taida kikkarapää tietää, että ope muistaa hetken vielä viikonkin päästä.

Säkillinen omenoita, suoraan kotiovelle.

Kahdenkymmenenkahdeksan kanssa on opittava ennakoimaan, tekemään väistöliikkeittä ja olemaan nopea. Tulee pitää kaikkien tarkkaavaisuutta yllä, yrittää kuunnella ääntämistä, innostaa peräpulpetteihin asti, nostaa tekemisen meininkiä niin, että pelkät hi ja hellot kuulostavat maailman mielenkiintosimmalta asialta. Haaste: aamukahdeksasta asti metsässä rymynneiden kahdenkymmenenkahdeksan kolmasluokkalaisen toinen enkuntunti alkamassa ja koulun ilmastointi on hetki sitten lakannut toimimasta. Sateesta märät oppilaat ja luokassa metsän tuoksu. 

Jos tietäisin osoitteen, lähettäisin kiitoskortin entiselle yliopistonopettajalleni. Kyllä en olisi noin potkua antavia harjoituksia ja lorutteluja ja keinoja lorutella in english keksinyt itse. Hänen kirjoittama lorukirja löytyi Educa-messujen alelaarista pilkkahintaan ja pääsi tänään käyttöön. Alelaarista! Hieman myötätuntoa. 

Suora, koukku, vasen, oikea. Väistöliikkeet ja nopeus jatkuivat illalla, kun löysin itseni lyömästä ja potkimasta kuvitteellista vastusta. Vanha kunnon voimistelija-joogaaja käänsi vivut toiseen asentoon ja huomasi nauttivansa räiskeestä ja ryskeestä hullun päivän päätteeksi. Oiva tilanne harjoitella myös katu-uskottavuutta! Noilla ilmeillä kyllä tuskin säikyttäisi ketään. Ehkä onkin parempi, että oma auktoriteetti perustuu muuhun.

Tänään oli kova ikävä entiseen. Illalla saunan ja paksun marjasmoothien jälkeen oli jo parempi mieli. 

Puolipilvinen pyhäpäivä. Aurinko ajoi pihalle ja pyörä vei. Lämpimät pannarinpalaset rasiassa pyöränkorissa ja taukopaikka koivun alla. Kaikki herkut juuri ennen ruokaa maistuu luvattoman hyvältä. Vähän niin kuin olis vielä kesäloma, shortsit jalassa ja kaikki, mutta silti arki vahvasti mielessä. 

Viikonlopun perjantaifiilistä ei voita kyllä mikään. Kipkop-kengät jalkaan ja helmat hulmuten ulos syömään! Lepoa ja kuppasua. Nii mitä? No sitä, kun järjestelen sadannetta kertaa joitain läjiä paikoilleen ja kuljen haahuillen kahden helmiäispäisen koristenuppineulan kanssa kämppää ympäri ja fiilistelen, mihin ne tällä kertaa tuikkaisin. Ja kaveri nauraa katketakseen vieressä.

Kuherruskuukausi uuden asunnon kanssa on todella meneillään. Fiilistelen jokaista tiskikoneen starttinapin painallusta, iltapäiväkahveja parvekkeella ja alueen ihanaa sijaintia. Yhtäkkiä olen paikassa, jossa asuu hyviä ystäviä ja Prismassa näkyy aina tuttuja. Miten tässä näin hyvin kävi? 

Ensimmäinen kunnon työviikko takana ja vietän aikataulutonta perjantaikahvia seuraten, miten parvekelasien takana sataa vettä kuin aisaa ja samalla paistaa aurinko. Hymyilyttää väkisinkin, kun tietää viikonlopun olevan edessä ilman mihinkään ajamisia ja täyteenbuukattuja aikatauluja. 

Eilen tunsin ensimmäistä kertaa tälle lukuvuotta taas sen, miksi tätä työtä tekee. Surusilmät vaalean polkkatukan alla ja tähtisilmien loistetta enkuntunnilla. Tänään perjantain viimeiset, iltapäivän tunnit kutosten kanssa räjäytti pankin totaalisesti. Ilmaisutaitoa ja lyhkäsiä draama- ja improharjoituksia, bingo! Osu ja upposi. Pysähdyin, kun perinteinen jäkäripoika laski jalat pulpetilta kädenliikkeeni nähtyään, siristi silmiään ja tarkensi: ai sää sanot, että saat opettaa meitä etkä joudu? Niinpä. Ja vielä yksi rasti seinään: ei nimittäin monesti kuule, että alkava murkku kiittää oppitunnista kotiin lähtiessään.

Ja nyt koria, johon lehtensä heittää. Toinen sanomalehille ja toinen aina läjäksi kerääntyville kirjoille, naistenlehdille ja muulle sängynvierusromppeelle.

Taidanpa jatkaa nautiskelua. 

Ensimmäisillä tuntumilla mennään monessa suunnassa. Monet asiat ja esineet on juuri niillä paikoilla, joihinka ne muuttokuormasta laskin, ripustin tai nostin. Silloin hetkessä tehdyt ratkaisut tuntuvat hyvältä. Kuten se, että nukun IDYLL-nimisen nuottitaulun ja pitsikilluttimien alla. Idylli rauhoittaa moneen suuntaan surraavaa mieltä. Vaaleanpunaiset krysanteemit parvekkeella sopii vakaasti asettuvan asujan teemaan yhtä hyvin kuin alennuksesta ostetut puutarhakalusteet. 

Ensimmäiset tuntumat töistä lupaavat sähäkkäistä sankareita, suuria ryhmäkokoja ja huumorintajuista kahviseuraa. 

Uuden kodin hattuhyllyltä löytyi postiluukun irtokirjaimia. Huomenna, kun työt alkavat, kirjaimet vilisevät uusien nimien muodossa. Olikos se Helena vai Leena vai kumpi vai kampi? Ja kysyn varmaan melko monta kertaa, että voisitko vielä uuestaan sanoa, kuka se sinä olitkaan. 

Jonkun ajan päästä kirjaimet kuitenkin aina löytävät paikkansa. Toivon hyvää, uutta alkua.