Kevätkirkossa luokkani toimi avustajana. Syksyllä itkin pakahtuneena ja onnellisena luokastani, nyt tämän kaiken loppumista. Taitava ja ihana papppi puhui taivaan linnuista. Luottamusta ja tuulessa lentämään oppimista, sitä tarvitaan paljon. Olimme tehneet esirukouksia luokassa. Muutama luki tekstin, pari esirukouksia, osa kuljetti niitä kyyhkysen koppaan vietäväksi ylös taivaaseen. Kiitos Jumala, että olet pitänyt meistä huolta kaikki nämä vuodet. Toivottavasti tuleva koulu on turvallinen. Ehkä koskettavin tilaisuus pitkiin aikoihin. Kollektiivinen luopuminen, johon jokaisella on omat siteensä. 

Aamupäivällä siivouksen keskellä ihana pisamapääni hoksasi, ettei opelle koskaan laulettu, vaikka hänellä oli jouluna synttärit. Että muisti vielä, ja syntymäpäivänkin aivan oikein. Niin he oma-aloitteisesti nousivat ja kajauttivat, viisi kuukautta myöhässä, mutta niin syvälle painuvasti.

Iltapäivällä jätskikojulta tullessa sain ensimmäisen kimpun voikukkia. Toinen sisälsi muitakin kukkia: vähän niinku hyvitykseksi kaikesta. Kaveri oli ollut juuri selkäni käännyttyä joessa kahlaamassa. Ja taas pisamapää keksi - keräsi ison kimpun voikukkia ja matkalla takaisin koululle kysyi jokaiselta ohikulkijalta haluaisitko kukkasen? Voi sitä hymyjen ja heltymisen määrää ihmisiltä. Eikä tässä enää sanat riitä kuvaamaan tätä välittämisen määrää. 

Shortsit kuivuu parvekkeella. Huomenna laitan ne jalkaan ja lähdemme luokkaretkelle Ouluun. Pitäkää hatuistanne kiinni!

Luokan totaalityhjennys sapettaa. Tekisi mieli nauttia oppilaiden kanssa viimeisistä hetkistä yhdessä, tehdä kaikkea mukavaa, olla auringossa. Vaikka loistihan ne silmät siinä siivouksessakin. Moni jopa sanoi tykkäävänsä oikein kunnon touhusta! Organisoinnin tulee olla salamannopeaa: sekäjätteeseen, palaviin, nämä kaikki huonokuntoset tästä läjästä, sinä ota tuo ja vie tuonne, tämä pois, järjestele nämä. 

Ja samalla tahdilla, kun ope nakkelee suotta surutta kamaa jätesäkkeihin pois, käy osa silmät loistaen dyykkaamassa sieltä itellensä kaikkea_niin_mahtavaa: siis ope kato joku oli heittäny tämän suomen kieliopin vuodelta -72 roskiin! Kukahan lie, kysynpä vain! Jos oikein tarkasti katsoit iltapäivällä, yritti kaksi hamsteria köyttää hankalan mallista jätesäkkiviritelmää toisen pyörän päälle. Sisältönä kaksi kuviskansiota, kaiken maailman kepakoita, pikkutilpehööriä suoraan roskista...aarteita.

Toiset pelasivat sillä aikaa käytävässä kivi-paperit-sakset -peliänsä pitkän tovin. Ja olin aivan tyytyväinen, että pelasivat. Siinä pyörremyrskyssä ei ollut varaa pomppia pianon päälle ja keksiä jokaisesta viivaimesta taisteluvälinettä. Kaikilla oli kuitenkin aika kelpo päivä. Mutta tuo kuvan kaennuuta sirkuttava lintu! Löysin sen yhdestä musiikinkirjasta, jonka kiikutin takaisin musaluokkaan. Tai siis sinne yhteen pinoon, jossa oli ehjät. 

On oikeastaan aika vapauttavaa olla kämpällä, jossa ei ole enää tavaraa. Tulee ihan sellainen Helsinki-kesä -fiilis, u know? Aamuisin pakkaan leivän pussiin ja nappaan Hesarin kainaloon. Olen opehuoneessa ensimmäisenä, keitän kahvit ja istahdan aamupalalleni soffalle lehden kera. Nyt tajusin oikein kunnolla, miten ikävä tulee työkavereita. Kyllä nämä on enemmän kuin sellaisia, joille sanotaan huomenta ja seuraavan kerran heippa iltapäivällä. Opettajainhuone on loppua kohden kerännyt enemmän hengailijoita, jutustelijoita, rankkojenkin asioiden kertojia, kuuntelevia korvia. Tänään kannettiin seinänaapurin kanssa yläkertalaiskollegan tavaroita muuttoautoon. Syötiin jäätelöä ilta-auringossa ja oltiin aivan niin kuin oltaisiin istuttu siinä aina.  

Muuttopäivä oli poutainen ja pizzapalkalla olevat roudarit olivat mitä mainioimmat. Ja söin parasta pizzaa, mitä ikinä. Pakko kirjottaa ihan ylös, että muistan: kebab, pekoni, paprika, aurinkokuivattu tomaatti, aurajuusto ja maustettu kanafilee. Ai paljon täytteitä? Pah.

Vuosi loppuu juuri, kun on oppinut tunnistamaan käsialat. Onneksi toisaalta. Mehut alkaa olla aika finito. Kämpillä saa valita halutessaan vaikka joka ilta eri nurkan, mihin patjan laittaa. Sen ainoan kalusteen jakkaran lisäksi tällä hetkellä.

Kuulemma pitkä "antenni" oli asennettu välitunnin aikana sinitarralla pöydänkulmalle, jotta open netti toimisi paremmin. Minä puolestaan esittelin sen hyvin pitkäksi venyneenä pinnana, joka venyy ja paukkuu päivä päivältä enemmän. Toivottavasti ei katkea. 

Nyt on jo loppusuora. Luokan totaalityhjennys hyvällä mallilla, kirjat ikkunalaudalla, numerot annettuna. On alkanut hellyysvaihe. Sitä, että joku on tuon tuostakin vyötäröllä, kyselee ja jutustelee joka välissä. Ja opettaja huomaa, ettei pääse kuivin silmin loppuun omaa malliesimerkkiään ensi viikon kevätkirkkoa varten tehdyistä esirukouksista. Kiitos tästä vuodesta ja mukavista yhteisistä hetkistä. Toivottavasti ensi vuodesta tulee yhtä hyvä. Toivon, että saan yhtä ihanat oppilaat kuin nyt.

Rullaluistelulenkillä tuoksui kesä. Ilta-aurinko helli luistelijaa ja teki hyvää raskaasta viikosta väsyneelle mielelle. Ristiriitaisuuksien viikko. Kaiken tämän juhlien, koulun ja lukuvuoden lopettamisen keskellä kuolee lapsen isä. Onneksi oli hyppytunti, sai itkeä hetken rauhassa.

Parvekkeenovi on iltaisin aina auki. Päivä paahtaa näinä poutupäivinä niin suoraan ja pitkään, että asunto on kuin sauna. Ei tässä voisi asua kesää. Että tsemppiä vaan seuraavalle asukille! Nyt kuulen, kuinka naapurin parvekekiikku nitisee joka heilahduksella. Viereisen marketin parkkipaikalta kuuluu skeittilaudan räminä, hyppyjen kolahdus asfalttiin. Aika kesäisiä ääniä. 

Upea kevätjuhla takana ja se viimeisen kerran laulettu nälkämaa. Sali oli ääriään myöten täynnä. Taaskin kaikki halusivat olla läsnä. Opettajien asuna oli retroa juhlaohjelmaan sopien. Vielä viimetipassa aloin lyhentämään puolipitkää helmaa käsipelillä. Missäs ne ompelutarvikkeet olikaan? Ja yksi laatikko auki ja menoksi. Kyllä yleensä ne on muut, jotka fiksailevat neulalla ja langalla asuja juuri ennen lähtöä.

Siellä he töröttivät. Kello puoli kahdeksan aamulla ja vavat vedessä. Kymmentä vaille nousi jo ensimmäinen lahna. Mietin, että millonkohan on pojat ollu viimeksi yhtä aikaisin koulussa, yhtä innokkaina ja yhteen ääneen monkumassa ei vielä lähetä pliis ei vielä. Ja miten se onkaan niin, ja onneksi onkin, että juuri kun meinaa repiä pelihousunsa joidenkin kanssa, niin seuraavana päivänä hymyjää. 

Kun pisamapäinen sankarini toiveen kalaretkestä toiveita-palstalle kirjasi, oli hanget korkeat ja pakkasta melkoisesti. Paljon siitä on puhuttu, kauan sitä oli odotettu ja melkein ensi viikon Oulun reissu on jäänyt kakkoseksi. Oli onkea ja oli virveliä. Oli kaksi pakkia uistimia ja taitoa heitellä niitä. Löyty rannoilta rentukkaa ja tervaleppää, nousi simpukkaa ja lahnaa. Ja mitä hullua me nuitaki on neljän seinän sisällä opiskeltu!

Eilen tapasimme luokan uuden opettajan ja tuntui luonnolliselta tutustuttaa  hänet oppilaisiin. Tänään puolestaan istuin rannalla ja katselin saalistaan riemuitsevia lapsosia ja mietin, mitenköhän tästä tosissaan selviää. Sitä ottaa ja sitä jättää. Se on tämän työn luonne. Ja vielä ihan ite valittu ammatti. Ammatinvalintakysymys, tuumasi poliisi, kiskasi takin niskaan ja lähti kerrattain minun hiihtolomani aikaan yövuoroon. Niinpä. Ehkä luopumiseenkin tottuu.

Lauletaan vielä se Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, se me osataan, se on niin hyvä. Se on totta, sen he osaavat. Musiikkiluokan piano heiluu, kun ope soittaa antaumuksella, laulaa ylväästi seisovan luokkansa kanssa tunteella. Ja sitten jo vähän itketään.

Meidän on uudesta luotava maa...

Luin aamun Hesarin jo pihalla. Päivän lämmetessä kiskoin vaatteita vähemmäksi ja perustin auringonottoleirin siihen kulman taakse, Annikin ikkunan alle. Ajattelin kyllä, että kuinkakohan pahennan taloyhtiön mummoja rilluttelemalla sillä lailla bikinisilläni noinkin julkisella paikalla. 

Ulko-ovi kävi, mummot ja papat lähtivät sauvakävelyilleen ja minne lie. Sienipiirakkaa antanut naapurin mummo tuli ulos, avasi autotallinovensa ja pysähtyi katsomaan tytönhupakkoa nurmikolla. Ei sanonut mitään, vaan kaaratti pois. Illalla törmättiin rappukäytävässä. Tuumasin, että hän olikin ollut jo päivällä liikenteessä. Että näin sieltä nurmikolta. Ai sinäkö se olit? Minä meinasinkin huutaa, että ootahan niin minäki tuun, kunhan vaan kerkiän! Asenne-mummu! 

Illalla istuimme katolla ja ihmettelimme taas ajan kulumista. Kaksi viikkoa. Muistellaankohan me tätä sitten joskus? No tottakai muistellaan. On niin paljon hyvää, mitä muistella.

Hellepäivän herkkuainekset: hellevaatetus, ulkoiluseuraa yksi ja kaksiveestä sekä vaihteeksi jäätelöä. Oon jo kolmen päivän aikana syöny ehkä enemmän jäätelöä kuin viime kesänä yhteensä. Aurinko tuntui niin ihanalta iholla. Kaksivee lauleskeli tyytyväisenä ja yksivee kummipoika nukkui autuaan tietämättömänä jätskeilystä. Sorsat ei ihan ymmärtäny meidän leipien nakkelu, vaan uiskentelivat kauempana rannasta. Eivätkä edes yhtään vauhkoontuneet leipäpalasista! Ehkei niitä ei ole syötetty niin pilalle kuin niitä vanhoja kunnon Ainolanpuiston ehtoja pullasorsia. Nämä taisi olla myös lainkuuliaisia: rannalla oli nimittäin kyltti lintujen ruokkiminen kiellety. Humpuukia! 

Meillä oli ihana hellepäivän retki. Kaksivee huuteli sorsille tulkaa tänne sorsat ja välillä sorsat ja norsut menivät sekaisin. Norsuja ei silti rymissy paikalle.

Illalla tein viimeisen kerran lappapuuroa. Sellasen reilun kattilan verran, taas niinku olisi isompikin perhe. Käytin viimeiset sokeri ja mannaryynit. Ruoatkin alkaa olla aika hauskoja keräilyeriä, kun yrittää tyhjentää varastoja. 

Illalla nuuskin parvekkeella hellepäivän illan tuoksuja. Koivut ovat puhjenneet lehteen.

Vuosi sitten aika lailla samoihin aikoihin samaisella torilla ja yhtä iso tötterö. Silloin ja nyt sen kunniaksi, että tulevan lukuvuoden työpaikka plakkarissa. Eilen ja tänään nautittu auringosta, lämmöstä ja pompittu riemusta!

Ikkunat pesty (+ parvekelasit), verhot otettu pois, laatikoita pakkaamatta enää muutama, uuni pesty, matot rullattu, keittiöstä kaapinovet pyyhitty...

Joo se sinun auto on nyt priimakunnossa. Kävin katastaan se ja nyt kelpas niillekin! Meinashan tuo jo itteäki potuttaa ja kiinnostaa, että mikä siinä käsijarrussa on. Tuuhan hakeen!

Ah, mitä palvelua. Ja samaan piikkiin. Kyllä kelpasi aurinkoisen pesistuntien jälkeen kipaista korjaamolle, lähtä leimatulla autolla ostamaan kesän ensimmäistä jäätelöä. Ihan vaan rismasta ja ihan vaan nautiskellen tuossa pihan parkkipaikan reunalle tuodulla puutarhatuolilla. Eläköön eläkeläistalot ja lukuisat istuimet! 

Siinä herkkupöydän äärellä nuoret kollegat istuivat ja ihmettelivät kahden ja puolen viikon päästä alkavaa lomaa, mennyttä lukuvuotta ja herkkujen maistuvuutta. Meillä on ihana tiimi. Ja ajatelkaa! Lyhythihainen mekko päällä tarkeni istua neljän jälkeenkin ja tuntui niin kesältä. Oli jo aikakin. Ehkä huomenna laitan luokkaan kesäloman aamukamman.

Ärsyttää tämä autollinen elämä niin, että vaivun kohta epätoivoissani harkitsemaan potkulautaa auton sijasta. Toisilla on sairaallakierre, minulla nyt katsastus-korjaus -kierre. Ärrinmurrin. Onneksi sama nappisilmä jaksaa aina yhtä ystävällisesti palvella. Raapii päätä ja miettii, että nytkö se jo tämäki katsastaja anto hylsyt. Joka.päivä.pajalla.fi. Tai sitten irrotan itekseni koko käsijarrun ja sanon auton olevan niin hienoa mallia, ettei sitä tarvitse. Koska hyvinpä tuota pärjäsi ilmankin!

Seisoskelin korjaamolla ja kurkin nostetun autoni alle. Viereeni ilmestyi kiharahiuksinen nainen pitkässä trikoomekossa ja 80-luvun vaaleassa farkkupusakassa. Tuumasin siinä itsekseni ääneen, kuinka ne muutamat raapaisut ei näkynykään missään auton keulan alla. Siitäkös keskustelun avauksesta hän innostui! Ja juttua tuli. Ja varmaan toki asiaakin, mutta pajan äänet peitti (onneksi) puheen alle. Kuulosti siltä, että ihan hyvä, kun ei oikein uskalla ottaa lapsia omaan kyytiin. Pitkähkön kolarilistan jälkeen tuumasin, että ihan hyvä on sekin, kun tiedostaa oman ajotaitonsa. Ei aamullakan tarvinnut muuta kuin autoon istua niin jo ajoin yhen mummon päälle. Järkky, onneksi sentään autoilevan mummon. Kuulosti niin hasardilta. Ja samalla oma auto ja ajotaito näytti kolme pykälää paremmalta. Mietin pitkään, miksi nainen näytti niin tutulta. Kotona koneen äärellä sen keksin, googletin nimellä ja bingo. Yks plus yks. Muistikuvat vastasivat aika hyvin todellisuutta entisestä opiskelijapapistamme.

Iltakahvilla viikonlopulta napattu pala äitienpäiväkakkua naamariin ja jo nauratti. Ehkä oma ärsyyntyminen, ehkä tämä ilahduttavan hasardi autoilijapersoona, ehkä nuo ihanat leskenlehdet parvekkeen alla.

Kotona alkaa olla jo aika riisuttu sisustus. Laatikko per ilta on aika hyvä tahti. Koulussa luokassa siivous ja pakkaaminen tapahtuu raaemmalla kädellä. Osa tavaroista Ouluun, osa kaupungin koululle. Vaan on sitä siivottavaa.

Taidetaankin keskittyä ilmaisutaitoon loppuaika äikässä. Motivaatio mihinkään muuhun alkaa olla vähäistä, mutta upeat näyttelijäpersoonat antavat parastansa. Huomenna haetaan rekvisiittaa tehdään överit! 

Työhaastattelussa haastattelija kysyi, mikä minulle elämässä tärkeintä. Noin niinku keveästi ja yhtään kaartelematta. Ihmissuhteet ja rakkaus niissä, vastasin. Sama sille, mitä olisi ehkä odottanut, mutta saipahan rehellisen vastauksen. Tiukka puoltoistatuntinen lauantaiaamulle. Nyt odotetaan tämä viikko. Saa laittaa varpaita myöten ulokkeita ristiin sen puolesta!

Eilen aamulla yksi ystävä kuopsutti kukkapenkkejä ja iltapäivällä toinen tuli moottorisahan kanssa rysäyttämään syreeniaidan. Kaksikymmentäviisi vuotta kasvua tekee melko komean läjän. Viisi tuntia sitä purkaessa katoaa kaikki murheet ja mietteet! Illan kähmässä kolmas hipsi naapurista omien leikkuriensa kanssa: minä tulin tänne sun kanssa porisemaan ja auttamaan. Niin nämä, nämä ne on juuri niitä, mitä pidän tärkeänä.

Tänään lauloin äidille. Ja halasin. Ja enkä meinannut päästä Äidin sydäntä loppuun, kun itketti niin. Täydellisen täyttä tämä kevät ja elo.

Mitäs me lintubongarit. Haettiin koululta minun kiikarit, joita olin oikein talvesta asti haaveillut pääseväni käyttämään. Liekö sillä osuutta asiaan, että hinta niillä oli viisi euroa ja educa-messujen alelaarista kaivetut, kun ei ihan tahtonut osua aina tirppa linssiin. Tai sitten ne olikin teatterikäyttöön tarkoitetut. Käyttäjien lintutietoisuudella ei voinut olla osuutta! 

Pieni vesisade ei haitannut meitä true-retkeilijöitä ollenkaan. Tunnistettiin monta monistuista lokkia, varpusia, västäräkkikin jopa ja sitten pari tunnistamatonta syöksyilijälintua, jotka äkkiä lentää matalalla ja sukeltaa piiloon. Siis liekkö vaikka kuikka. Tahi jokin supersorsa. Sama se niille lajeille. Ei oltu niin nuukia! Neljä veen tutkimusparina ollessa tutkailtiin lintujen lentämistä korkealla ja matalalla, miksi jokin tipu on vaan hiekalla eikä ui, mitä ne linnut sitten syökään ja missä se meijän auto sitten olikaan. 

Ja kiikareilla oli paljon lystimpi kiikaroida autossa. Silleen, että laitetaan ne väärinpäin ja katsotaan sitte, miten kaukana kuski onkaan ja miten näkyy mitsubishin merkki. Aika pro tiimi! Hyvä evästys alla ja vähän mehua ja keksiä autossa. Vesi ropisi kattoon ja sateesta märät retkeilijät huuruttivat ikkunat.  

Aamulla. Vein auton ennen töihin menemistäni autokorjaamolle. Nappisilmäinen vanhempi autonkorjaaja ottaa ystävällisesti vastaan. Tämä hoituupi! Kertoo paljon ihmisestä, kun kello on puoli kahdeksan ja asiakas-suhde on kestänyt vasta kaksi minuuttia, kun toinen kysyy vielä, että milläs pääset sitten nyt töihin? Tarvitko kyytiä, käynkö heittämässä? Hellanduudeli. Eikä todellakaan mikään naistennaurattaja, vaan sellanen vilpitön sulosilmä. Kiitos huolehtivaisuudesta, on kyyti.

Töissä. Aloitan siivousurakan. Kuvistöitä seinältä. Kirjoitustunnilla kuuluu vain kynien suhina ja suiden supina, kun ovat saaneet tarinoihinsa niin jännittäviä taikaesineitä ja juonenkäänteitä. Pisamapäinen sankarini saapuu ja keskeyttää virkistävästi. Silmät loistaa ja oranssi tukka valahtelee silmien eteen hänen heiluessaan. On käynyt tutustumassa tulevaan kouluunsa. Heittäydyn haastattelijan rooliin ja hän vastailee sujuvasti. Ollaan ennenkin tehty tätä. Ensin oikeita, asiallisia kysymys-vastauksia. Sitten hassuttelua perään. Niin liukumäki, ai kolkytmetriä pitkä? Ja siis kymmenen minuutin tunnit, aika cool! Ja  pihalla huvipuistolaitteita? Kyllä me nyt ollaan melko kateellisia. Sitten kompastutaan omaan nokkeluuteemme, esitykseemme, ja nauramme koko luokka. Sille, että hän oli onnellinen. Sille, että tiesimme ja tunsimme kaikki, mille nauroimme. Hymy jäi päälle.

Iltapäivällä. Kuules kuules, kun ei se ollutkaan mikään simppeli se käsijarru.. Ja sitten hän soittaa muutaman puhelun, käymme sanatonta keskustelua kulmakarvoja nostellen ja päätä puistaen, kun merkkiliikkeen kaveri puhuu Japanista varaosan tilaamisesta ja monesta sadasta eurosta vielä tämän potin päälle. Ehkä hän huomasi avuttoman olemukseni, kun ei aikaillut ehdottaa, että hän askartelee osan vanhasta, vähän ylimääräisellä ajalla. Irrotetaanko koko käsijarru nyt heti? Sanon meneväni huoltsikalle korjaamaan kokeita siksi aikaa, soitelkaa sitten. Ootas, ota tämä. Ja antaa kupongin, jolla saa kahvin ja pullan ilmatteeksi. Mikä ihana ihminen öljyisissä farkuissa. Kaikki järjestyy, älä huoli. En, ja minä luotan.   

Kiiruhdan postilaatikolle ennen neljää viemään mummulle korttia postitettavaksi. Poikkean vauhdilla vaatekauppaan ja ostan itsellenikin yllätyksenä kolmenkympin kevättakin. Sopii kuvan sävyihin, jos vaikka tarvitsisi maastoutua. Kauppakadun ylle kerääntyy tummia ukkospilviä, jotka purkautuvat ensimmäisenä kunnon kesäsateena. Sellaisena, joka laskee lämpötilaa äkillisesti useita asteita. Kerkeän ostaa kukkakimpun iltaviemisiksi.

Radiossa kuulen, että veroilmoituksien täyttö on kaatanut verohallinnon sivut. Apua, mikä se viimeinen päivä oli! Juoksen sisälle ja pomppaan mainoksien yli kohti kirjahyllyä. Päämäärätietoinen liike kohti kirjahyllyssä olevaa veroilmoitusta keskeytyy, kun vilkaisen ohimennen mainosläjää ulko-oven edessä. Postikortti, ulkomailta. Luen sen takki päällä, kengät jalassa, avaimet kädessä. Kiitos. En löydä tarpeeksi sopivaa adjektiivia, mutta luottamusta ja lämpöä se ainakin toi. Sitten vasta otan kengät pois ja painan kortin jääkaapin oveen.

Illalla käymme Paltamossa. Ne näkymät ja toukokuun ilta-auringon kirkkaus. Viimeksi käydessäni oli laina-auto, eri porukka, eri tähtäin. Silloin opin, mikä ero on niityllä ja kedolla. Nyt tunnistan kainuulaisen pisteaidan. Takaisin ajellessa cd-soitin pauhasi ja kaksi kaunokaista lauloivat syrämensä kyllyydestä.

Seison öljyisessä autokorjaamossa ja yritän väistellä mustia nurkkia ja likaisia ovenpieliä. Jälkeenpäin annan itselleni tsemppitaputukset olalle, kun itse hoidin asian. Hattua nostan sen alan asiantuntijoille! Omat intressit tahtoo vaan olla moisista asioista yhtä kaukana kuin on sika satelliitista. Sitten varaosaliikkeeseen kip kop kip kop, aurinkolasit päälaelle ja nojaan tiskiin silmäripsiä räpsytellen. Jes, kakskytviis euroa alennusta. Ensi kerralla tekoripset ja toivottavasti pienemmät silmäpussit.

Ajelin ehkä viimeistä kertaa tuota korpitaivalta. Mummulan tuvassa vastassa oli sankka käry. Mummu innostu touhuamaan ja paisto sulle lättyjä. Nyt se pötkähti sänkyyn kaikesta heilumisesta. Papan poski on tutun karhea omaani vasten. Vai niin se on mennyt teillä kummalliseksi siellä Kainuussa, että te niillä majavilla tukitte ne Talvivaaran vesien poistumistiet. Ja korvatkin aivan nousee. Niin kuin aina, kun pappa hymyilee. Hengityslaite rohisee ja pulputtaa. Muoviletkua on sen seitsemän metriä ja mummulla on eilen leikatut hiukset. Kesätukka se olla pitää.

Ne lätyt. Kuusi pientä lättyä pannulla posliinilautasen alla lämpiminä. Reunoilta rapsakat, paljossa voissa paistetut. Ei mitään loufättejä. Avaan ikkunan ja tuuletan käryn pois. Viime syksyn luumusose ja sokeri kruunaa mummun paistamat lätyt. Vielä sain niitäkin.

Illalla paistoin makkaraa leivinuunissa. Sängynpohjalta kuuluu hento pyyntö: toisitko minulle sentin palasen makkaraa? 

Mitä vain haluat rakas mummu.