tiistai 30. huhtikuuta 2013




Eihän sitä aina voi tietää. Sitä, että sateen jälkeen paistaa kirkas aurinko. Tai sitä, että kun potuttaa liian moni asia, puhelu toiselle pelastaa. Eikä aamulla vielä voi tietää, että tunnin päästä tulee uusi oppilas. Että silkkipaperihässäkän keskelle saapuu uusi lapsi, johon on tasan neljä ja puoli viikkoa aikaa luoda edes kontakti. Että rehtori sanoo, että istupa ensin ja jutellaan sitten. Eikä aina tiedä, pitääkö iskarit vaihtaa molemmille puolille, kun toinen puoli ei mee läpi. Ja se jarruletku. Ja se vanha tuttu käsijarru. Selailen motonettejä ja muita yhtä mielenkiintoisia sivustoja samalla tietopohjalla kuin mettämies nailoneita hankkiessa. Uudet sukkahousut sais tosin kolmella eurolla ja käyttöönottokaan ei olisi kovin vaikeaa. 

Tämän iltapäivän motto: pikku pala brietä patongissa pelastaa päivän kuin päivän. 
Tuoreet munkit tuoksuu eteisessä ja oulun delegaatio saapuu osaksi isompaa minä hetkenä hyvänsä. 

Vappuvapaa keskellä viikkoa. Kiitos, kyllä kelpaa!

perjantai 26. huhtikuuta 2013



Huokailin eilen itsekseni. Ilta-auringolle, keväiselle metsälle, lämpimälle illalle. Voikohan aisteja käyttää liikaa? Katselen, kuuntelen, tunnustelen, haistelen ja maistelen tätä kaikkea  aivan antaumuksella. En taida lähteä täältä ihan helpolla. Toin metsästä pitkiä mustikanvarpuja ja kauniita pajunkissaoksia kimpuksi maljakkoon. 

Tänään huokailin itselleni, kun nykäsin jumpasta tullessani vihreät pöksyt ja tennarit (mummulan vintiltä sosialisoidut ja pahimmat hiirenpapanat poistettu). Tunsin itseni kymmenkesäiseksi! Vielä kun värikkään jopon saisin ja laittaisin tuon punaisen anorakin niskaani. Menisin täydestä.

torstai 25. huhtikuuta 2013


Tänään mieli oli täynnä eilistä. Puin keveän paidan, korkokengät, trenssin ja silkkihuivin. Heti keveni hieman. Nelosluokkalainen, hahmotusvaikeuksinen, vasenkätinen poika ja neulominen. Hiki tuli molemmille, mutta niin tuli hymykin. Venytä, kiepsauta, peruuta, pudota...

Käsitöissä ollaan usein hyvin lähellä. Välillä mietin sen toista puolta, että mitä jos jokin perätön huhu lähtee, mitä jos lapsi ei siedäkään lähiopetusta. Kyllä sen tuntee, kuka sallii pitää puikkoja oma käsi lapsen käden päällä ja kuka ei. Näitä on hyvä miettiä, mutta useimmiten huomaan lapsen, joka ei ajattele kierosti. Hän rauhoittuu, oppii ja tekee yhteisrytmissä. Joskus tuntuu siltä, että koskemattomuus-asia on mennyt yli. Sillä olen nyt jo nähnyt, että on liikaa niitä lapsia, jotka jo opettajan käden laskemisesta olkapäälle ovat kuin sulaa vahaa, huutavat kehollaan kaipuuta syliin.

Tämä vuosi on ollut hänen paras kouluvuotensa, kiitos sinulle. Kemiaa, katseita, sanattomia hetkiä. Uskomattomia pakkauksia nuo lapset - ja tämä aurinko.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Viimeinen ilta. Opiskelijat pistivät musiikillisesti parastansa, Martti Hela -sali oli ääriään myöten täynnä, yläparvilta avattiin ovet, käytävään rakennettiin sivuaitio. Kaikki halusivat olla läsnä. Viimeisen kerran. Kuusi vuotta sitten samaisessa salissa nuor' ylioppilas istui ensimmäisiä hetkiään akateemisessa opinahjossaan. Ei tiennyt, miten tuon salin polku ja oma tulisivat yhdistymään. Ei tiennyt, mitä tuleman pitää. Jos olisikin tiennyt, ei olisi narissut kovasta ilmastoinnista siinä keski-oikealla. Ei olisi valittanut vesisateessa ja paukkupakkasilla juoksemisesta opiskelijaravintolaan. Ei olisi tuskaillut kummallisista opintokokonaisuuksista. 

Onneksi hän nautti. Hän käveli kuluneita portaita ylös ja tarkkaili ikkunasta näkyvää koivua. Juuri sitä koivua.  Ajantaju, vuoden kierto. Ne hän luki koivusta. Iloa ja naurua, itkua ja kasvua koki tuo nuor' kasvatustieteen ylioppilas. Yllättäen, lupaa kysymättä tuli muutos. Se . Koskaan aiemmin hän ei ollut osallistunut mielenosoitukseen eikä tule koskaan osallistumaan. Vaan kolme vuotta Elämän totuutta etsittyään löysi hän itsensä laulamasta käsi sydämellä Kuulkaa korpien kuiskintaa...

Viimeinen ilta. Se oli kunniaa, se oli kiitosta. Se oli luopumista, haikeutta, yhteistä surua. Mutta se oli juhla. Rehtori puhui kauniisti, kuinka opettajanhuoneessa, kampuksen toisella laidalla, on ollut laulua. Hän vertasi Titaniciin ja siihen, kuinka siellä orkesteri soitti soittoaan viimeiseen asti. Tuolla opettajanhuoneessa on laulettu, kääritty hihat, tehty työtä ilolla ja rakkaudella. Valmisteltu itseämme, oppilaita. Mutta mihin?

 Lapsen tie on aamun tie aurinko loistaa sen yllä. 
Minne se kulkee, minne se vie? Outo se vielä on kyllä. 
Kukkien valkoiset tähdet, hauraat siniset kellot. 
Laihoa tuoksuvat pellot kysyvät, minne lähdet.

Lauloimme tänäänkin. Lauloimme lapsen tiestä, lauloimme, miten vain sinä jäät. Lauloimme villisorsista. Kävelin tyhjentyneelle parkkipaikalle. Iltahämärässä, lintu lauloi. 



Oli, oli se lintu.
Oli se elävä ja lauloi.
Vaikka puiston puut
kouristelevat kaamospakkasessa
henkitoreissaan.
Ja maailma sakeana pimeydestä
kuin hiilikellarin kohtu.
Mutta pimeän kuoleman keskellä helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä.
Ja lauloi.

                  (M.Leinonen)

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013


Kevät huumaa minut! Äsken, ties monennettako kertaa tuota väliä, ajellessa ilta-aurinko paistoi ja mittarissa oli kahdeksan astetta. Ensimmäiset pihakahvit auringossa maistui keväältä. Maalta löytyi renkaidenvaihtopalvelu ja hyvää kaalikeittoa. Koira hyppäsi avonaisesta ovesta sisään kuskin paikalle ja luuli pääsevänsä Mitsubishin kyytiin. Aitan hirressä oli kaiverrus: 20. 4. 1886 joki laski jäänsä. Ässät oli kirjoitettu väärin päin. Silloinkin tuli kevät ja joku huumaantui. 

Hymyillen huomiseen.

lauantai 20. huhtikuuta 2013





Eilen aamulla. Kultainen virastomestarimme oli kiivennyt koulun parkkipaikan koivusta linnunpöntön alas ja oli täydessä työn touhussa puoli kahdeksan jälkeen. Pitää puhdistaa pönttö, että on uusille asukeille puhdas koti.  

Iltapäivällä. Koko kampuksen historian (tai mistä sitä tulevaa tietää..) viimeisen valmistujaisjuhlan eli publiikin jälkeen toinen kultainen ja korvaamaton, koulusihteeri, huikkaa meille opehuoneessa hengaileville opettajille: tulkaahan rääppiäiskakulle, sain ison palasen mukaan. Pistän kahvin tippumaan!

Tulevat opettajat saavat kukkaset, onnittelut tsempit tuleviin haasteisiin. Musiikkiesitykset ovat ihania, esiintyjät samoja, joiden kanssa olen luokassanikin vääntänyt ja kääntänyt tuntisuunnitelmia, miettinyt oikeaa lähestymistapaa lapseen, pohtinut opettajuuden olemusta. Ja eihän siitä ole kuin hetki, kun itse napotin käytävän toisella puolella keppien kanssa ja tuskailin, miten taiteilen kukan ja diplomin kanssa, kun molemmat kädet oli kyynärsauvoissa kiinni. 

Eilen juhlavan päivän päätteeksi olo oli ristiriitainen. Kiitollisuus kaikesta kokemasta ja tästä vuodesta on valtava. Yksi ympyrä sulkeutuu, toinen moinen avautuu. Silti seuraavat viikot täyttyvät varmasti arkisesta aherruksesta, viimeisistä loppurutistuksista ja juhlavista loppuhuipennuksista. Samalla mietin takuulla monen meidän elämänkohtaloa ja ensi syksyn tilannetta. Olisipa hänelle jossain linnunpönttö, jota puhdistaa ensi keväänäkin. Olisipa hänelle jossain opettajakunta, jonka jäseniä halata, joille keittää kahvia, joiden asioissa auttaa. 

Kainuhun kansa, ah arpasi lyö. Missä on ryhtisi kunnia työ. Meidän on uudesta luotava maa. Raukat vain menköhöt merten taa!

tiistai 16. huhtikuuta 2013


Kaikki nachojen ystävät kuulolle! Löysin täältä reseptin, jota nachomäskien ystävän oli pakko kokeilla. Tästä haaveilin viikon, kun makasin sairaana ja syljin kattoon. Kokeilkaa ihmeessä. 

Kävin äsken ekaa kertaa pötköttelyn jälkeen kävelemässä. Jalat vei automaattisesti joelle. Sinne tiedätte kyllä minne kohti. Joutsenparvi kertoi kuulumisiansa. Kaksi niistä erkani toisista, otti komean lähdön ja lensivät ylväinä laulaen pois. 

Ei edes seitsemää täyttä viikkoa enää. Kuusi vuotta on pitkä aika.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Samalla postiluukun kolahduksella tipahtaa kaksi vastakkaista kirjettä. Toinen niistä julistaa, kuinka sua ei aikuisena kukaan auta, ja toinen kuuluttaa, miten susta tykätään. Pysähdyttävä yhdistelmä. Ensimmäinen kirje on varainkeruukirje vammaisten nuorten hyväksi ja pisti miettimään taas järjestystä uudelleen. Mitä siitä, jos viikon makaa taudissa ja potee ajoittaista mökkihöperyyttä ja kaipaa ihmisiä näkökenttään ja kosketusetäisyydelle. Jossain joku aikuistuva nuori ei pääse edes sängystä ylös ilman jonkun toisen apua. Siis jos sitä apua on. 

Jälkimmäinen oli äiteeltä, paranemistoivotus myös postin kautta. Ihana olla mammantyttö. Työkaverikin soitti juuri ja kysyi, onko minulla syötävää. Ihana tietää ja tuntea, että kyllä itsekseen elelevää aikuistakin autetaan.

Olo kohenee pikku hiljaa ja räkä alkaa irrota. Anteeksi suora ilmaisu, ei sitä kauniimmin voi ilmaista.  

Lisäksi rakkain roskapussinviejä tulee huomenna koko viikonlopuksi.


tiistai 9. huhtikuuta 2013


Haamu täällä hei. Kun kuume ei laske, niin ei sitten. Koko viikon suunnitelmat töissä, arviointikeskustelut ja muut meni ihan plörinäksi, kun kuume asettui taloksi ihan liekö kuinka pitkäksi aikaa. Ja vanha kunnon poskiontelotulehdus, joka tuntuu nyt tuplasti. Oppilaista myös puolet kuumeessa. Pidin eilen vertaistukikerhoa vanhempien kanssa sähköpostitse. 

Ei kyllä ole ollut puhtia melkeen 39 asteen kuumessa paljon touhuta. Välillä kylkeä kääntänyt ja tänään vaihtelun vuoksi pötkötin soffalla. Sairastetaan sitten nyt eikä enää ensi viikolla. Ystävä toi puhtileipää, lehden ja suklaatia. Ja höyryhengitys pömpelin. Ah, hengittäminen nenän kautta. En muistanutkaan, kuinka vapauttavaa se on! 

Jos näet punaiseen villavilttiin kietoutuneen haamun nuuskuttelemassa ilmaa parvekelasien välistä, niin minä se vain olen.

perjantai 5. huhtikuuta 2013






















Tein raparperi-mansikkahilloa pakastimen antimista. Eihän tuo muutama tunti sitten keitetty hillo kerkeä täysin hyytyä illan sauna-pannukakku-lämpimät-voileivät-iltamaa 
varten, mutta maistui mainiolta vielä vähän vetelänäkin. Sokerihiiri nauttii sen kermavaahdon ja pannarin kanssa. 

Tänään yllin tunnilla yhden ryhmätyön aiheena oli päihteet. Esitelmän jälkeen yleisökysymyksien aikana lapsi eturivistä viittaa: mun isä käytti huumeita ja imppasi liima. Ja oli nuorisovankilassa. Mitä siihen sanoisit? Kaksikymmentäkolme muuta lasta on hiljaa. Sopertelen vastaukseksi jotain, kuinka sellaisiakin tarinoita on. Sitten joku jatkaa aivan muuta. 


torstai 4. huhtikuuta 2013




Hyvä ruoka, parempi mieli. Niin totta. Joku toope rämpytti ovisummeria aamuviideltä. Tai sitten se oli joku harhaileva mummo ilman avainta. Siinä vaiheessa tuntu ihan samalta! Tarkistin, että oma ovi oli lukossa, mutta uni ei enää tullut. Sarastava kevätaamu oli silti kaunis.


Olen rakastunut tähän lihapullareseptiin. Paitsi, että laitan pulliin kermaviiliä ja sipulikeittopussin ja kunnolla mausteita. Pitkän työpäivän päätteeksi kannatti raahustaa kaupan kautta hellan ääreen. Ja kannattaa tästä tykätäkin. Sitä nimittäin syödään tässä huushollissa seuraavat viisi päivää. 


Päivän parhaat hetket oli huomata, että projetki- ja hullunmyllytyöskentely yhtäkkiä toimiikin. Siis täh? Kaikki saivat oman osuutensa valmiiksi ilman verta ja kyyneliä. Kaupan päälle päivä päivältä lähentyvä tuittutyttö haastatteli opea ja otti haastatteluunsa kuvan minusta, haastateltavastansa, ja tuumasi kuvasta hymyillen: "siitä tuli hyvä." Ei se, mitä kuvassa oli, vaan se, että se oli ensimmäinen kerta, kun tyttö oli suoritukseensa tyytyväinen. Kyllä, koko vuoden aikana. 

Olen oppinut tänä vuonna nopeampaan tunnesykliin ja anteeksiantamiseen. En ehkä koskaan ole ollut maailman pitkävihaisin, mutta nyt huomaan syklin nopeutuneen. Se menee kuta kuinkin näin: rakkaus, ilo, tyytyväisyys, väsyminen, turhautuminen, tympääntyminen, suuttuminen, hellittäminen, hengähtäminen, ilahtuminen, tyytyväisyys ja rakkaus. Nopeutuneesta syklistä on todella ollut hyötyä.

Välillä revin mielessäni hiukset päässä nuiden keksiväisten pojankloppieni kanssa ja niiden loputtoman huumorintajun takia. Sitten huomaan samassa höyryssä lietsovani sitä. Niin kuin tänään aamuulla ennen kässäntuntia. Pojilla on leikki minua odottaessaan: menevät piiloon takkien taakse ja naulakoiden alle. Tänään kävelin tyttöjen kanssa muina miehinä ohitse suroana luokkaan, kun "poikia ei näemmä näkynyt". Suljin oven perässäni, kuuntelin kahinaa ja alkavaa supinaa, avasin salamana luokan oven ja karjasin isolla PÖÖ! Hah ja huh hei, kun sainkin säikäytettyä dramaattisesti elätyvät sankarini! Kieriskelivät lattialla ja meinasivat tikahtua nauruun. Kyllä, nelosluokkalaiset pikku-Robinini, vielä kaksi kuukautta osakseen omiani.