Muutama muisto vielä kameralta. Nuoriso pelasi yömyöhään ja mummu kerkesi toivottaa hyvät yöt ensimmäisen, toisen ja vielä kolmannenkin kerran öisellä reissullaan, kun nuoriso vielä vaan pelasi. Mutta sen näyn jätin päälimmäiseksi joulumuistoksi, kun pappa silittää peiton alta pilkistävää mummun päätä.

Minä oon tässä soitellu ihmisille ja todennu, että sillon sytty pihan joulukuuseen valot, kun meijän mummu pääsi kottiin sairaalasta. Ihan oikeastikin myös, mutta aivan mielessä asti. Papan ostama kaunis kukkakimppu pöydällä oli merkkinä mummun kotiutumisesta.

Pappa soittelee jouluntoivotuspuheluita ihmisille, joilta on tullu joulukortti. Kun meillä oli tässä vähän sairautta, niin ei saatu aikaseksi laittaa. Ehkä suotakoon kasivitosilta jo, ettei korttia kuulu. Sitä paitsi, moniko ottaisi luuria käteen, kiittäisi kortista, vaihtaisi kuulumisia ja toivottaisi siunattua joulua. Ja päivämäärä ja ruksi soittolistan perään, kun puhelu on puhuttu. Ettei vaan unehtuisi joku, kun niin moni on muistanu meitä.

Kummasti sitä vaan mielellään silittää lukuisia vintiltä haettuja joululiinoja pöydille ja piironkien päälle. Yksi sinne, toinen tänne. Ja jokaiselle on takuulla oma paikkansa. Paitsi ettei tämä nuoren sukupolven edustaja kaikkea tiedä eikä mummu enää ihan kaikkea muista. Mutta suurin piirtein. Saisko tämän Väyrysen Paavon kampanjakortin jo heittää pois täältä cd-soittimen takaa? kysyin ja sain vastaukseksi varman eeei, anna sen vaan olla siellä! Annetaan, annetaan. Paavo ja Paavon henki.

Ja se sama muovinen seimisoittorasia soittaa Jouluyö, juhlayö...

Elina on pehmeän pakettinsa ansainnut. Itse ostettu. Takuulla mieluisa.

Niin sitä vaan nuor' opettajatarkin selvisi ensimmäisestä syksystä oman luokan kanssa. Huomenna hyvin moneen kertaan pyöritellyt todistukset ja joulukortit oppilaille. Toivottavasti jouluista mieltä ja tyytyväisiä lapsia. Nyt meinaa jo melkosesti tuntua siltä, että sitä on jotain tehny lomansa eteen. Pyykkikone pyörii ja haluaisin jo mennä nukkumaan. Huomenna joulua kohti mummulaan. Siinä välissä yön yli pysähdys Nivalassa. 

Huhheijaa, taputtakaa itseänne olalle, ihmiset! Niin teen minäkin.

Niin että vain viikko ja sitä jo oltais joulussa. Viime viikon hulina, arvioinnit, joulujuhla ja opiskelijoiden viimeiset tunnit ja ohjaukset muodosti ihan kohtalaisen täyteläisen koktailin. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kaoottisen aikataulumylläkän ja kiireen jälkeen tartun vapaamman elon koittaessa ensimmäisenä luutuun ja imuriin. Arjenhallintaviikonloppuna siivottiin kesästä asti roikkuneet paperiläjät ja jemmaan menossa olevien tärkeiden laskujen pinot. Sauna sai joulupesun ja pyykkikone on laulanu kuin lapsiperheessä konsanaan. Siinä samalla mielikin pääsi putkesta pois - ja kyhäsi stressinlaukeamisflunssan. 

Luukut aukeaa jo luokan joulukalenteristakin niin tiuhaa tahtia, että ihan laulattaa. Arvoitus per päivä ja yksi paperikaramelli aloittaa päivät. 

Joulujuhlan paras palaute oli eräältä kakkosluokkalaiselta sanasepolta. Eräs äiti kiitteli mukavasta juhlasta, jolloinka tämä juhlan järjestelyssä mukana ollut poika käveli meidän välistä, pysähty ja tuumasi reippaasti: "No mutta kyllä sinä vedit niitä harjoituksiakin melko hienosti!" Kyllä jäi mieleen tämä spontaani palaute!

Jo loistaa kolme kynttilää ja valo laajenee... 

Pitkältä viikonlopulta tarttui mukaan joulutunnelmaa ja lämpöä yllin kyllin. Alkuviikkoon sitä miniloman tunnetta ei enää riittänyt, sillä tohina alkaa ylittämään jo muistikapasiteetinkin. Hukkaan työavaimet (ihana siivooja löytää ne), unohdan kopiokoneen tunnuksen (muistan vasta kotona) ja puhun opiskelijoille mistä päivistä sattuu (onneksi toisilla on vielä viikonpäivät hallussa). Sitten sitä kehittelee jotain piristystä itselle. Jotain, joka virkistyttää ja ilostuttaa. Esimerkiksi sellaista, että kuuntelen, kun amarylis rapsahtelee puhjetessaan kukkaan. Oletko muuten kuullut sitä? 

Huomenna joulujuhla ja nyt aloitan arviointien näpyttelyn. Mutta sitä ei tehdä ennen pientä herkkuhetkeä sipsijämien kanssa: sourcream, chili, jalapeno & cheese. Kerrankin on makua! Heihoi turkulainen, siinäpä sinnekin maistiaisia! Jalapenojen ystävät ry:n sihteeri lähettää terveisensä kauas rannikolle.

Nyt sen keksin. Mietittiin opehuoneessa, mitä sitä tekisi, jos ei tätä työtä. Toisilla oli selvää: puutarhuri, huonekalujen restauroija, monenlaisia käsillä tekemisen ammatteja. Itse en keksinyt oikeastaan mitään muuta - tylsää. Mutta en voisi kyllä kuvitellakaan edes miettiväni muuta vaihtoehtoa, kun olen vasta kovaa vauhtia sukeltamassa tähän ammattiliigaan.

Vaan tulipa se sittenkin! Voisin tutkia ikkunoita ja niissä näkyviä sääilmiöiden tuomia muutoksia. Sadepisaroita vanhoissa ikkunoissa, rankkasadetta uusissa. Pikkupakkasen tuomaa huurua parvekelaseissa, kiristyvän pakkasen luomia saniaiskuvioita kotikoti-parvekkeenovessa. Ja pitkään jatkuneen pakkasen muovaamia persiljatupsuja lasissa, pikkujoulujen ikkunakoristeita vanhan mökin ikkunoissa. Onhan näitä! Sitä ei tiijä, millasiin tuloihin tällasellaki erikoisalalla pääsisi.

Tarkoituksenani oli hehkuttaa hieman mukavaa viime viikonloppua, mutta sitten ystävällinen kiertolainen saapui laimentamaan pikkujoulujen (ylin kuuraikkuna) jälkitunnelmaa. Taitaa osanottajista jo ainakin 10/16 jo kiertänyt. Piiri pieni pyörii...en tee kyllä suolasia lättyjä vähään aikaan.

Olin eilen illalla kotikotona jo niin sippi, että seiniä päin kävelin. Aamulla heräsin aikasin rytmissä pysyen, käviin syömässä nälkääni ja painuin takasin nukkumaan. Tuntu ihan joululta! Kohta joululeipomisia ihanaisen pikkusiskon kanssa.