Torstai on toivoa täynnä. Tunnepuolella eläminen on välillä ihanaa, sillä on ihana tuntea, että menee hyvin. Ja koska työ näyttelee tän hetkisen arjen suurinta ja aikaa vievintä roolia, on ilo kokea tunnetta, jota melkein ammattiylpeydeksi voisi kutsua. Ope monta lasta sulla on? Neljätoista mulla on yhteensä. No eeei oo...No kylläpä on - neljätoista oppilasta. Suuria iloja pienistä hetkistä, kun päivänavaus onnistuu hienosti, luottamus vahvistuu, työ tuottaa tulosta, uintireissu menee loistavasti. Superlatiivit on mahtavia. Kehuminen aiheesta ihanaa. Se, että tää on mun juttu. 

Ja kun vielä sellanen työyhteisö, jollaista en olisi osannut edes toivoa. Mutta mitäs sanotte tällaisesta viestistä ulko-ovessa. Ja iso lyhty ovenpielessä. Ja uusi syyskranssi. Halkean! Oon aina ollut suuri mummotalojen ystävä. Huomenna vieläpä Ouluun. Suuri tyytyväisyys olkoon tämän hetkinen tila. 

Taas niitä iltapäiviä, jolloin ärsyttää asua yksin. Töistä lähtiessä seuraava repliikki on tätä sarjaa: rvp ja spinninki. Kiitos!  Joskus jopa kaupantädille myös yksi kiitos. Vaikka eilen taas ajattelin, että onpa mukava asua yksin. Saa molottaa puhelimeen niin paljon ja niin pitkään kuin haluaa. Joskus se ei kuitenkaan vaan nappaa. Karkkipussikaan ei tuhoudu yksin (viides päivä jo menossa) ja keittoakin vielä olisi (kuudes annos meni äsken). Ja siitä olen vakuuttunut, että lakanoiden vaihtaminen on suunniteltu yhdessä tehtäväksi. 

Vaan ilostuttipas, kun muistin alakukulon sykkyrässä, että ystävä vinkkasi kesällä ihanista floristi-blogeista. Hetken selailun jälkeen kauniit kuvat olivat tehneet tehtävänsä. Yllättäviä nämä mielen juolahdukset ja ailahdukset.

Sitä paitsi 

parvekelasien takana töröttävät koivut ovat muuttuneet lupaa kysymättä keltaisiksi. 

Vieraat (tai no vieraat ja vieraat...) tuli just sopivasti luumupiirakka-aikaan! Ohjeen nappasin tässä syksyllä Hesarista ja yllätin itseni kokeilemalla jotain uutta enkä aina vaan keräilemällä reseptejä jemmaan. Tuli ihan hyvää, vaikka mantelimassa pohjassa ensin epäilytti. Ens kerralla laitan luumuja enemmän. Ja jätskiä toki höppeeksi! Alempi kuva on vinkkinä, mistä luumukakkua saa. Miten sitä joskus osaa asua ilman järvi- tai jokinäkymää...

Minusta on alkanut tuntua, että jossain vaiheessa vaunut valjastettiin erehdyksessä aasin etupuolelle. Ja näkeehän sen aasista. Sekin näyttää jotenkin pöllämystyneeltä, takkuiselta ja uitetulta. (Hakala, 2011)

Eilen sittarin mammuttimarkkinoilla oli irtokarkkihyllyllä niin tungosta, että sai melkeen taistella kauhasta ja laareista. Meinasi ihan naurattaa se ruuhka muutamalla neliömetrillä, kun kaikki ikähaitarilla 3-65v. kauhoo alekarkkeja, mutta ei siinä vakavassa tarjoushuurutilanteessa parane alkaa hihittelemään. Tarjousten orjat kauhan kanssa taistossa!

Pokkarilaarille ei taas ollut tunkua. Ilokseni löysin Juha T. Hakalan Isän kasvatusopin kolmella eurolla. Lainasin sen jo viime vuonna gradukirjoja etsiessäni ja edelleenkin yhdyn moniin kirjailijan ajatuksiin. Jotenkin on alkanut pännimään tämä iki-ihana yksilöllisyys ja kyynärpäätaktiikka niin karkkilaarilla kuin ihmissuhteissakin. Ällöttää aina yhä enemmän ajatus siitä, kuinka jotkut ihmiset pelaavat ihmissuhteilla ansaitakseen itselleen ns. parempia ystäviä, varakkaampia tuttavuuksia tai vaikutusvaltaisempia kontakteja. Verkostoituminen. Onhan se tärkeää ja hyödyllistä, mutta että millä hinnalla ja mitä varten? Tai sitten sitä ite on jääny vaan niin kaus nykymualiman malleista, joissa oma status kannattaa kiillottaa mahdollisimman tehokkaaksi, monipuoliseksi ja koko ajan kehittyväksi. 

Mutta se Hakala. Siinäpä taas yksi teos, joka on saavuttanut ainakin omalla kohdalla kaikkea muuta kuin sen kohderyhmän. Nuori, perheetön naisihminen. Samapa se sille! Samassa koko ajan kiireellistyvässä maailmassa sitä eletään olkoon sitä mies tai nainen, perheellinen tai ei. Näitä ammattikirjallisuus-sarjaan liittyviä opuksia kun aina sillon tällön lueskelee ajattelee usein kyllä sitä, että kuinka paljon vähemmän niillä on lukija- tai kuulijakuntaa verrattuna television parhaaseen katseluaikaan lähetetyillä ohjelmilla ja mainoksilla. Mutta edelleenkin se Hakala - siinäpä vasta oiva lahjavinkki kaikenikäisille isäihmisille ja miksei myös muille työn ja kiireen orjille. Nimittäin onhan sitä välillä pöljä, kun luulee oman ajoittaisen iltaisen työläjänsä muka helpottavan esimerkiksi seuraavaa työpäivää huimasti. Toisaalta joskus kyllä, mutta kumpi on aisan edessä: aasi vai vaunut?

Jos työelämän tuntuvin muutos pitäisi typistää kahteen sanaan, se menisi juhasiltalamaisesti näin: tahdin kiristyminen. Kaikilla on kiire, liian monella on jatkuva kiire. Mitä sinä teet, kun työpäivä ei riitä? Anna kun arvaan: kannat töitä yhä raskaampina kantamuksina kotiin. Niin minäkin teen, mutta tiedätkö mitä? Töiden vieminen kotiin on alkukantaista.

    Se on primitiiviteko. Se on luuserin teko.

    Keskellä tätä globaalia uusliberalistista ähinää töiden kotiin kantaminen on loppupeleissä ythä tehokasta kuin kirmata Stanleyn mattoveitsi kourassa 24 tonnin Catepillarin kimppuun. Toisaalta olen ensimmäisten joukossa ymmärtämässä itseäni. Ja sinua. Kun pomo harppaa koputtamatta huoneeseeni iltapäivällä kello 15.45 ja vaatii "Conteqin paperin" valmistumista huomiseksi, se on kieltämättä aatos, mikä pyrkii ensimmäisenä mieleen. Ottaa läppäri kainaloon, livauttaa muistitikku taskuun ja lampsia kotiin. (Hakala, 2011)

Puska on puhunut. Nyt ihanan arkisesti kauppaan ostamaan tarjousjauhelihaa ja aineksia luumukakkuun.

Viikonlopulta jäi käteen muutakin kuin täysvatsallinen upeita eväitä. Savolaismummo möi käyttämättömän, käsinkudotun villaviltin kympillä. Pehmoinen, uusi ihanuus, joka tuulettuu parvekkeella. Atk-tukikerho kokoontui virallisesti kymmenennettä kertaa. Jokaiselta niistä on itselaukasimella näpsäisty yhteiskuva  (oikeestaan melko montaki) rillikalleista, jotka ovat saapuneet kokoukseen milloin mistäkin elämäntilanteesta. Muisteltiin näitä kertoja, mitä kellekin kuului milloinkin, mistä milläkin kerralla puhuttiin. Aikamoiset muistot. Ehkä sitten muutaman kymmenen vuoden päästä löydän kansion ja ihastelen potretteja, muistelen yhteistä kasvamista. Sitä paitsi - vain atk pystyy istumaan kuusi tuntia putkeen paikallansa ilman minkään muun lihaksen kuin leukalihasten liikehdintää.

Sarjassamme Elina ja aarteet osa 65. Säännöllinen tavarankuljetus työpaikalle helpottui huomattavasti korin ilmestyttyä kuvioihin. Nyt kauhulla odotan jo kevättä ja mietin käytännöllisimpiä rekvisiitan ja materiaalin arkistointikeinoja. Samalla seulon opiskeluaikaisia mappeja. Miten niitä vieläkin löytyy! Vain helmet jäävät säilöön. Omia ajatuksia ammatinvalinnasta viiden vuoden takaa opintojen ollessa alussa. Ja psykologian muistiinpanojen välistä löytyneitä (useita) ajanvietepelejä. Kyllä mummu nyt muistelee!

Eilinen auringonpaiste ja ystävän kengät eteisessä. Oi muistoja vain! Tänään vuorossa rykimistä ja räkimistä. Kuumaa juomista ja äänen säilyttämisen yrittämistä. Hiljaa oleminen, vahvuuteni.

Kaksi viikkoa sitten oli vielä kesä ja heikohkosti pysyvä tekonenä. Vaahteran lentosiipisistä niitä saa! Nostalgisoija tosin huomasi, että ehkä tekonenät on tarkoitettu lapsen siroon ja puhtoiseen nenävarteen. Ei nääs näs pysynyt. 

Hurlumhei sanon minä. Neljä viikkoa totista koulua käyty, ja lyön vetoa, että minä oon oppinu triplasti enemmän kuin itse oppilaat. Toivottavasti kuitenkin jotakin on jäänyt niillekin. Niin paljon on menty pylly eellä puuhun, että kyllä sitä varmaan myöhemmin kahulla muistelee. Luin jostakin lehestä, kuinka eräs kirjastonjohtaja kuvasi luonnettaan sanomalla, että hän "toisella kädellä tuottaa koko ajan kaaosta ja samalla toisella hallitsee sitä". Jotenkin niin tunnistin itseni ja muistelen meidän jo kohta valmista kasvioprojektia. Yksi on kerännyt melkeen viitisenkymmentä aivan mitä sattuu kasvia ja ihan innoissaan. Toinen on nyppäsyt koulun edustan kukkaruukusta yhen nupun ja loput jemmasi roskiksesta tämän edellä mainitun henkilön kyllästyessä omaan työsarkaansa. Kolmas on kyllä kerännyt ja tunnistanut, mutta on niin arka pyytämään apua, että istuu melkein koko kasvioiden kokoamistunnin paikallaan, kun ei ole teippiä, millä kiinnittää. Opeee! Mikä kasvi tää on? Ootas. Oisko se joku niistä tuhansista heinäkasvista, saroista tai jostain. Hetki pieni. Nurmirölli - se se on! Kiitos yliopiston bilsanope hullusta kasvitentistä. 

Mutta nyt ei enää hevonhierakkoja ja muita röllejä. 

Äsken soi ovisummeri! Kuiskikaiski tuli viikonlopuksi. Vähän niinku ois toinen puoli itestä tullu hetkellisesti takasin. Tämä on parasta tähän hetkeen.

Perjantain maalaismarkkinoilta tarttu käsvarteen kori. Ihana tuohilippiksinen pappa möi pärekoreja ja kuinkas ollakaan yksi moinen jäi hyväksi roudarikaveriksi. Ei liian iso, ei liian pieni. Samaisilta markkinoilta korin pohjalle löysi tiensä myös puolikas kalakukko. Ai mitenkä? Mummo möi ja minähän ostin.

Viikonloppu Oulussa toi mielelle virkistystä ja korille käyttöä. Hieman raparpereja, naapuri toi karviaisia ja omasta puusta omenoita. Maanantain dlunssainen olo kohentui mummulan potuista, porkkanoista ja persiljasta tehdystä kasvissosekeitosta. Aika hyvä maanantai.